Sointu Fritze & Katja Ikäläinen (toim.): Baselitz Remix. Helsingin taidemuseo 2010. [Tekstit: Janne Gallen-Kallela-Sirén, Éric Darragon, Sointu Fritze]
Jotkut näyttelyluettelot elävät vielä pitkään näyttelyn jälkeenkin. Jotkut jopa lunastavat paikkansa käsikirjastossa aiheensa peruskirjoina. Tämä näyttelyjulkaisu ei valitettavasti tule olemaan kovinkaan ikimuistoinen. "Pääartikkelin" – kuten Janne Gallen-Kallela-Sirénin esipuheessa vähän tarpeettomasti todetaan – kirjoittaja Éric Darragon tuntee epäilemättä Georg Baselitzin (s. 1938) tuotannon, mutta ei hänen sisäsiittoinen ja pikkumainen lähestymistapansa taida esimerkiksi olla omiaan tutustuttumaan ensimmäistä suomalaista isoa Baselitz-näyttelyään katsovaa katsojaa mestarin tuotantoon kovinkaan avaavasti tai edes lukijaystävällisesti. "Maakuntasarjan" artikkelin kirjoittajalla Sointu Fritzellä on itse asiassa paljon parempi ote. Mutta palaan näiden artikkeleiden sisältöön tarkemmin, kun kirjoitan näyttelystä kritiikin.
***
Georg Baselitz Remix. Helsingin taidemuseo 2010. [Teksti: Taru Tappola]
Sitä kun on vuosia ollut umpiammattilainen, on suhde ilmaisjakelumateriaaliin hiljalleen muuttunut surullisen vieraantuneeksi. Nytpä siis päätinkin tutustua kaikkeen tarjolla olevaan materiaaliin. Museolehtori Taru Tappolan laatima 20-sivuinen pikkuvihkonen oli itse asiassa oikein hauska tiivis paketti Baselitzista.
Tein myös sen vähän hassun havainnon, että eliitille – sille porukalle, jolla on varaa ostaa näyttelyluetteloita – tarjotaan Baselitz modernistisen herooisesti pelkässä sukunimimuodossa. Tähänhän me olemme tottuneet ns. nerojen ja mytologisten taiteilijahmojen kautta: pelkkä "Picasso" riittää. Eivät edes duunarit puhu "Pablo Picassosta" kun he puhuvat Pablo Picassosta (1881–1973). Ehkä tämä on sattumaa, mutta oikein nauratti. Ehdotttaisin, että kaikista taiteilijoista käytettäisiin aina sekä etu- että sukunimeä. Se olisi ainakin käytännön tapa murtaa turhanpäiväisiä neromyyttejä. Kielestähän moni asia alkaa. Tämän muun muassa feminismi on meille opettanut.
Toinen vähän hassu havainto oli se, että varsinaisen luettelon ostaminen tuntuu ihan turhalta, kun vertaa sen turhan snobbailevaa antia pikkuvihkosen ja museon lehden tuottamaan rahvaanomaisen informatiiviseen yhteispakettiin. Pitääkin kysyä suoraan kuluttajavalistuksellisesti: Miksi ihmeessä tuhlata rahaa turhaan luetteloon? Ja nyt en edes yritä olla ilkeä. Sillä lehdessäkin oli sellaista tärkeää luettavaa, jota luettelossa ei ollut:
***
Helsingin taidemuseon lehtihän ei luonnollisesti ole mikään "oikea lehti". Eikä tietenkään ole tarkoituskaan, koska sehän on osa museon omaa viestintää ja siis mainostamista. Mutta kannattaa sitä lukea. Nytkin on Baselitz-näyttelyn tueksi tehty kiinnostava haastattelu Baselitzin vaikutuksesta suomalaisiin taidemaalareihin: Taru Tappola on haastatellut Lotta Kjellbergiä (s. 1966), Janne Räisästä (s. 1971) ja Henry Wuorila-Stenbergiä (s. 1949). Oikeastaan olisin halunnut lukea heidän ajatuksiaan paljon pidempäänkin kuin vain yhden aukean verran. Tällaista lisää!
Ja olihan lehdessä muutakin kiinnostavaa. Vastaavana päätoimittajana toimii Janne Gallen-Kallela-Sirén, ja hänen pääkirjoituksensa tarjoaa luonnollisesti materiaalia sen ymmärtämiseksi, mikä saa hänet tikittämään. Ja kyllähän agenda on aika selvä. Tämä mies tulee tukemaan markkinatalouteen kytkeytyvää tähtikulttia: "Mutta onko tämä järjestelmä [nykyinen apurahajärjestelmä] menestykseen kannustava, luovuutta ruokkiva, innovatiivinen, uudistava ja rohkea? Saako suomalainen taiteilija menestyä ilman, että häntä rangaistaan henkisesti sosiaalisesti ja taloudellisesti?" Näin hän kyselee ikään kuin viattoman skeptisesti, vaikka osoite on täysin selkeä. Olisi kuitenkin mukava lukea ihan konkreettisesti se, kenestä GKS mahdollisesti puhuu. Ketä on rangaistu? Olisi hyvä kuulla useampiakin esimerkkejä. Jos hän nimittäin puhuu vain kamustaan taidemaalari Osmo Rauhalasta (s. 1957), on hän mennyt auttamattomasti halpaan.
Mutta ehkä se on jo toinen tarina. 
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti