Palaan kesken jääneeseen viikonloppukierrokseeni, vaikka samalla alan jo miettiä, että pitäisikö koko Alaston kriitikko sittenkin päästää päiviltään, koska en tunnu ehtivän tehdä muuta kuin katsomaan taidetta ja kirjoittamaan siitä sekä työkseni että nyt vielä lisäksi huviksenikin. Mutta kokeillaan nyt vielä.
Lauantain 10.4. näyttelykierros päättyi Nykytaiteen museo Kiasmaan, jonka taiteen tapahtumallisuuden ympärille rakennettu 11. kokoelmanäyttely Järjestetty juttu (26.3. –20.2.2011) oli ihan mielenkiintoinen, jos ei nyt kuitenkaan mitään nykytaiteen jättijuhlaa. Monia töitä olin nähnyt jo aiemminkin, mutta tästä seikasta on aina näköjään vain hyötyä taiteenharrastajalle, sillä erilainen konteksti tuo mukanaan aina täysin erilaisen katsomiskokemuksen ja sitä kautta saattaa vähän avartaakin tulokulmia. Näin oli taaskin. Palaan tarkemmin asiaan myöhemmin julkaistavassa kritiikissäni – mikäli 1 500 merkin jutussa nyt mitään tarkkuutta voi katsoa olevan. Näyttelyjulkaisunkin luin sitten myöhemmin kokonaan, ja pidin sitäkin aivan kelpona.
Sitäkin tulin ajatelleeksi, että kyllä tämän viime aikoina velloneen Kiasma-kohun – josta minäkin toki jotain pientä lausahdin – keskellä pitäisi välillä muistaa, että talossa on hyviä ammattilaisia, ja kyllä he myös työllään sitä osaamista osoittavat. Tämä näkyy tässäkin näytelyssä ja sen tietyllä tavalla elämään pitävässä julkaisussa, muun muassa nyt myrskynsilmään joutuneen Pirkko Siitarin ihan osuvassa esseessä nykytaiteen poliittisuudesta. Siitarihan on sentään aina ollut sisältöihminen verrattuna esimerkiksi siihen johtajatyyppiin, jolle johtajana oleminen on selvästi tärkeämpää kuin taiteen kanssa oleminen. Nyt puhun siis tyypistä, en henkilöistä. Typologioita on muutenkin aina hyvä miettiä. Niiden avulla saa ryhtiä elämään – myös taiteen typologioilla. Tämä sääntö koskee kaikkia elämänulottuvuuksia. Vaikkapa kasvitiedettä. On esimerkiksi hyödyllistä luokitella marjat syötäviin ja myrkyllisiin. Tietää mitä välttää. Ja jokamiehen oikeudella poimittaviin ja varastettaviin. Tietää...
Jacob Dahlgrenin (s. 1970) modernismilla leikittelevään veistokseen sai mennä myös sisään – jos uskalsi.
Tähän hätään nyt vai sen verran, että älä lopeta blogia.
VastaaPoista