Viikko sitten kävin Taidekoulu Maassa opettamassa, jolloin eräs opiskelija vihjasi minulle hienosta ympäristötaideteoksesta, joka oli juuri valmistumassa. Olin lähdössä Tallinnaan, ja kun olin saanut duunin kuvattua, aavistelin että normaali kanavani Kauppalehti olisi jo liian myöhäinen, jos haluaisin jutun nopeasti julki – enkä usko, että tämä oikein heidän kamaansa olisi ollutkaan. Niinpä lähestyinkin sitten Helsingin Sanomien kaupunkitoimitusta, joka lupasikin harkita asiaa. Tein jutun saman tien ja lähetin sen kuvineen lehteen. Eilen tuli sitten vastaus, että ei ehkä sittenkään – voihan tietenkin olla, että juttu ei vastannut heidän standardejaan, mutta omasta mielestäni se on sekä ihan kelpo että myös laajemmin kiinnostava. Vinkkipalkkiota he kuitenkin tarjosivat, muta sitä minä en sitten huolinut. Näin hemmetin typerä voi olla vain freelancer, kun ylpeys käy köyhyyden edellä. Näin typerys ajatteli: Kansalaiset voivat haluta vinkkipalkkkioita, mutta journalistit haluavat julkaista juttujaan, jos työtään rakastavat. Julkaisen nyt jutun siis edes tässä. Mutta ennen kaikkea: Levittäkää sanaa ja menkää ihmeesä katsomaan hienoa työtä!
Ingalsin Lauran muistomerkki Helsingissä
Voisiko kadun anonyymi taide olla loukkaamatta ketään? Voisiko julkiseen tilaan tehdä spontaania taidetta, joka ei tuota juridisia tai taloudellisia seuraamuksia? Tällaisia kysymyksiä herää Helsingin tuoreimmasta tilaamattomasta monumentista.
Eteläisen ja Pohjoisen Rautatiekadun välisessä rautatiekuilussa on Fredrikinkadun ja Runeberginkadun välisellä osuudella tapahtunut viime aikoina outo visuaalinen muutos, jonka huomaaminen tosin vaatii katseen tarkentamista, sillä kuilussa ei ole mitään. Vain roskaa, ja roskathan näyttävät vain roskilta. Kiireinen ohikulkija ei siis muutosta välttämättä edes huomaa. Kyseinen käyttämättä jäänyt rautatiekuilu
on viime vuosina ollut talven jäljiltä aina täynnä sinne heitettyä sekalaista roskaa, varsinkin läheisten pikaruokapaikkojen mukeja ja muita pakkauksia. Ja on siellä isompaakin tavaraa: ties kuinka monta ostoskärryä.
Roskista iloa ja kauneutta?
Eräs Kuvataideakatemian opiskelija huomasi lumen alta paljastuvan ja melko laajalle alueelle levittäytyvän roskakasan, jota kaupunki siivoaa ilmeisesti vain kerran vuodessa, keväällä lumien lähdettyä. Hän päätti tehdä kuiluun taideteoksen, jonka perusidea on varsin yksinkertainen: hän alkoi spreijata roskia keltaiseksi. Roskia töhrivää taiteilijaa tuskin voi syyttää ainakaan töhrimisestä.
Katsojan ensimmäinen reaktio saattaa olla se, että kyseessä on kriittinen teos, jolla taiteilija haluaa kiinnittää huomiota ympäristön roskaamiseen tai ehkä pikemminkin sen siivoamatta jättämiseen. Näin ei kuitenkaan ole.
– Minulle kyse on lähinnä hauskanpidosta, toteaa ainakin toistaiseksi nimettömänä pysyttelevä taiteilijanalku. ”Helsinkihän on todellisuudessa varsin siisti kaupunki, kun vertaa maailmalle melkein mihin tahansa. Eivät roskat todellakaan ole meidän suurimpia ongelmiamme.”
Näin tarkasteltuna teos onkin ehkä kuin kevään heräämisen ylistys. Esikoiden myötä roskatkin kellastuvat.
Näin tarkasteltuna teos onkin ehkä kuin kevään heräämisen ylistys. Esikoiden myötä roskatkin kellastuvat.
Ingallsin Lauran monumentti?
Vihjeen toistaiseksi nimeämättömän taideteoksen – taideteoksesta epäilemättä on kyse – luonteeseen saa tarkastellessaan kuilua ympäröiviä kaiteita. Niihin on kiinnitetty nippusiteillä laminoituja valokopiokatkelmia Laura Ingalls Wilderin (1867–1957) Suomessakin suositusta romaanista Pieni talo preerialla, josta tehty rakastettu tv-sarja pyörii meillä nykyään jo kolmatta kertaa.
– Kopioissa kerrotaan siitä, episodista kun Ingallsin perhe oli retkellä intiaanireservaatissa. Minullekin tuo tunneli on ollut jonkinlainen retki marginaaliin. On siinä ollut vähän seikkailuakin: keitä siellä tunnelissa kulloinkin sattuu olemaan… Olen esimerkiksi yrittänyt olla häiritsemättä tunnelissa satunnaisesti nukkuvia asunnottomia.
Näin teos ehkä saakin poliittisia piirteitä, mutta jollain varsin runollisella tavalla, joka ei välttämättä heti avaudu. Samalla se on myös selkeä kunnianosoitus Ingallsin Lauran vaikutukselle suomalaiseen kulttuuriin. Tästähän todisti jo Maija Vilkkumaan yhtä lailla rakastettu biisi Ingalsin Laura (2001) – yhdellä ällällä.
Tuskin olisi 1950-luvulla kuollut kirjailija osannut aavistaa teostensa merkillisen merkityksellistä elämää, joka kulminoituu helsinkiläiseen roskakasaan 2010-luvulla.
Näin teos ehkä saakin poliittisia piirteitä, mutta jollain varsin runollisella tavalla, joka ei välttämättä heti avaudu. Samalla se on myös selkeä kunnianosoitus Ingallsin Lauran vaikutukselle suomalaiseen kulttuuriin. Tästähän todisti jo Maija Vilkkumaan yhtä lailla rakastettu biisi Ingalsin Laura (2001) – yhdellä ällällä.
Tuskin olisi 1950-luvulla kuollut kirjailija osannut aavistaa teostensa merkillisen merkityksellistä elämää, joka kulminoituu helsinkiläiseen roskakasaan 2010-luvulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti