Katutaidetta 2: Kadulta kouluun ja takaisin

Muun muassa burleskieksperttinä tunnettu kuvataiteilija Petra Innanen (s. 1970) kysyi minulta tammikuussa Galleria Ortonissa, jossa hänellä oli näyttely, että olisinkohan myöhemmin mahdollisesti kiinnostunut tulemaan Taidekoulu Maahan pitämään luentoa katutaiteesta. Hän nimittäin tiesi harrastuksestani. No nyt se sitten toteutui. Olen luennoinut aikoinani parikymmentä vuotta taiteen sosiologiaa, mutta olen päättänyt jäädä jo vähän niin kuin eläkkeelle opettajanhommista. Tällaisia yksittäisiä keikkoja on kuitenkin hauska tehdä, koska siinä joutuu itsekin vähän haasteellisempien asioiden eteen, kun ei tarvitse toistella jotain hyväksi havaittua mallia vuodesta toiseen. En ole siis koskaan aiemmin tästä aiheesta puhunut, joten koko juttu oli todellisuudessa aika jännittävä. Tiesinhän nimittäin toki etukäteen, että oppilaani tulisivat olemaan aiheestani minua huomattavasti kokeneempia ja parempia asiantuntijoita. Varmuutta tuottava asia oli kuitenkin kuvamateriaalini, jota kasasin eilen parinsadan kuvan verran. Kun nyt itsekin ensimmäistä kertaa kartoitin kolmen vuoden aikana kuvaamiani katutaidekuvia tajusin onneksi materiaalini laadullisenkin merkittävyyden, mistä nyt olen varmistunut opiskelijoiden kommentien jälkeen. Nyt onkin aika kiitollinen olo siitä, että sain kunnon tilaisuuden testata materiaaliani. Toinen varmuutta tuottava seikka oli se, että ilmoitin heti alkuun nimenomaan kertovani omasta harrastuksestani enkä pitäväni mitään taidehistoriallista luentoa tai esiintyväni asiantuntijana. Oli siis helppo luennoinnin sijaan pikemminkin jutustella, ja opiskelijat myös osallistuvat paremmin keskusteluun. 

Huomasinkin jälleen, kuinka voimakkaasti kaksisuuntainen oppimisposessi aina on. Näiden nuorten kanssa nimittäin ei voi koskaan pelleillä tai olla falski. Minun on annettava heille ikään kuin kaikki annettavissa oleva, ja toisaalta minä saan heiltä aina erittäin paljon. Itse asiassa kokemus sai minut kaipaamaan taas opettajanhommia, niin raskasta kuin se todellisuudessa onkin. Puhuin kolme tuntia ja näytin 200 kuvaa ja sitten olinkin jo aivan puhki. Siis aivan puhki.

Onneksi koulun fiilis oli kaikkineen varsin rento, ja onneksi jo menomatkalla Suomenlinnaan törmäsin kuvataiteilija Pirjetta Branderiin (s. 1970) joka on vanha tuttavani. Hänen avullaan pääsin kouluun ja sen tunnelmaan helpommin sisään – ja hänen kanssaan oli myös hauska keskustella varsin intensiivisesti taiteesta menomatkalla koululle. 

Yllä Pirjetta Brander (oik.) erään oppilaansa kanssa koulun kahvihuoneessa. Jo 1800-luvulla kipsimallien piirtäminen kuului taidekoulujen opetusohjelmiin. Tässä antiikin kipsitorso on jo kertomassa dekonstruktiivisesta nykytaiteesta. Yläkerran työhuoneissa oli myös kipsipää, joka kummasteli koulun vilkkasta menoa:

Kahvihuoneen jääkaappi kertoi sekin omaa kieltään. Tässäkin koulussa on – tai on ollut – joku, joka osaa tehdä sapluunataidetta. Alla näkyviä nostureita en kuitenkaan ole koskaan nähnyt kaupungilla eivätkä opiskelijatkaan suostuneet tietämään niistä mitään. Mutta sainpa siis kartutettua sapluunataidekokoelmaani tälläkin kuvalla:

Opin siis itsekin aika paljon uusia asioita, ja sain myös tunnistettua sellaisia kuviani, joiden sisällöstä minulla ei ollut mitään hajua. Sain myös hyviä vinkkejä kadun vähän oudompien asioiden kuvanlukutaitoa varten. Opin muun muassa sen, että LSD:n historiakin näkyy taas Helsingissä. Alla esimerkiksi LSD:n löytäjä ja myös kokeilija Albert Hofmann (1906–2008), jonka runollisen kuvan bongasin Helsingin kaduilta viime vuonna. Tämän kuvan kulttuurihistoriallisessa tunnistamisessa keski-ikäistä ja tietämätöntä – tai ehkä sitten naiivia – taidekriitikkoa opasti siis parikymppinen kundi! Kyllä se tiettämättömyyteni väliin vähän hävettikin – ei esimerkiksi populaarikuvaston tuottaja Star Trek ole koskaan kuulunut harrastusteni joukkoon, vaikka se katutaiteessa näkyykin.

   

Teksti siis kuuluu:

tulee se 

juna joka 

kyttyrätki 

korjaa

Nyt pitäisi sitten opetella näköjään vielä runonlukutaitoakin.

***

Ja jos aamupäivä oli likipitäen täydellinen, oli sitä iltapäiväkin. Yksi opiskelijoista nimittäin kertoi minulle taideprojektista, jossa eräs hänen tuttavansa spreijasi erään roskaisan paikan roskia keltaiseksi. Niinpä lähdin retkelle. Paikkaa en viitsi ihan vielä kertoa, koska yritän saada siitä nopeasti jonkun lehtijutun tehtyä, ja vähävaraisena freelancerina haluan luonnollisesti olla se, joka jutun kirjoittaa, eikä vain se, joka jonkun toisen vinkkaa kirjoittamaan. Mutta onhan taide loppupeleissä tärkeämpää kuin toimeentulo, ja duuni oli tosi vaikuttava:

Ja eiköpähän samassa paikassa ollut vielä jostain teippityylisestä matskusta tehty varsin hieno lintu:

Niin että iltapäiväkin oli siis vielä täydellinen. 
Liekö edellä olevat kaksi esimerkkiä katutaiteen sijasta pikemminkin ympäristötaidetta? Ne sijaitsevat kuitenkin melko keskellä kaupungin sydäntä, keskellä katujen Helsinkiä. Ja käsi sydämellä: Ovatko nämä nyt töhryjä?

***

Matkalla Suomenlinnaan kirjoitin yhden ajatuksenkatkelman mukanani olleen kirjan – josta opin luennolla käyttämäni ilmaisun "enkelten puolella olevasta taiteesta" – takakanteen:

Vaikka yksittäinen katutaideteos ei olisikaan hyvä, on se kuitenkin omalta osaltaan muokkaamassa asenneilmapiiriä. Se esimerkiksi selventää joukkovoiman käsitettä. Meitä on monta, ja me voimme yhdessä vaikuttaa ympäristöömme, muun muassa julkiseen tilaan.

***

Kokoelmani ensimmäinen kuva – juuri se, joka tietoisen harrastuksen aloitti – on muuten vuodelta 2007 Tallinnasta ja siinä on vain teksti, jota mietin koko ajan vakavammin ja vakavammin: