Julkaistua 10: Kumileimasimena luokses' pompin vain

Olen pitänyt YLE:n radio1:n Kultakuumeessa säännöllistä – osapuilleen kerran kuussa – kolumnia keväästä 2006. Kolumnini – ja myös siis kolmen kollegani, Juha Hurmeen, Helena Kallion ja Ilpo Mansneruksen kolumnit – ja ovat luettavissa sekä kuultavissa myös Kultakuumeen sivuilla. Tiistaina 20.4. oli pieni tasalukujuhla, kun luin 75. kolumnini. Kolumnien kirjoittamisesta pidän edelleenkin, ja nytkin kävi niin, että sanomisen innossa en kerinnyt edes sanoa kaikkea haluamaani, kun tila oli jo auttamattomasti loppu. Olisi pitänyt vielä puhua opetusministeriön raukkamaisuudesta Näyttelyvaihtokeskus Framen kriisin kanssa.

 

Kumileimasimena luokses’ pompin vain

Kun Kiasman johtajan nimityksestä käytiin keskustelua, kulttuuriministeri Stefan Wallin närkästyi varsin lapsellisesti, kun hänen kykynsä käyttää itsenäistä päätösvaltaa asetettiin kyseenalaiseksi. Hän muun muassa kirjoitti 1.4. blogissaan, ettei ole ”mikään kumileimasin”.
Olen joskus aiemminkin todennut, että kulttuuriministeri on hyvä niin kauan kun hän pystyy olemaan manageri, joka hoitaa resursseja eli pitää puoliansa ns. ”keskeisiä ministereitä” vastaan ja yrittää ehkä toimillaankin saavuttaa jotain sellaista, että kulttuuriministeriäkin voitaisiin pitää keskeisenä. Hieman paradoksaalisesti kulttuuriministeristä tulee heti huono, kun hän alkaa kiinnostua sisällöistä. Tai ehkä pitäisi sanoa, että kulttuuriministeristä tulee huono, kun hän alkaa joko suoraan vaikuttaa joko sisältöihin tai taiteen kentän konkreettiseen toimintaan. Toisinaan päätökset ovat niin pieniä, etteivät ne jää elämään. Kuten vaikkapa päätös, jolla ministeri muuttaa suositusta taiteilijaeläkkeistä saadakseen jonkun oman puoliammattilaisen kaverinsa listalle jonkun oikean taiteilijan sijaan. Eihän tipahtanut taiteilija edes koskaan kuule, mitä on tapahtunut, koska toimikunnassa lehmänkaupat tehnyt kollega ei sitä koskaan kerro.
Jotkut päätöksistä jäävät kulttuurihistoriaan. Ja sehän toimii osittain kiihokkeena, kun herra ministeri tekee päätöksiään. Esimerkiksi Suvi Lindénistä voi jo nyt sanoa, että mitään muistettavaa hänen kaudestaan ei tule jäämään. Ainakaan minä en muista tuolta ajalta yhtään kiinnostavaa päätöstä tai edes kulttuuripolitiikassa tapahtunutta muutosta. Ainoa muutoksen kaltainen asia oli se, että hänen kaudellaan Lipposen hallituksen suunta kohti kulttuurin välineellistämistä kapitalismin välikappaleeksi vain kiihtyi, mutta eivät vasemmistoliittolaiset Claes Andersson ja vähän aikaa pallia koristanut Suvi-Anne Siimeskään tehneet mitään asiantilan hillitsemiseksi.
Stefan Wallinista jää sentään se kulttuurinen muistijälki, että hän valitsi paljon keskustelua herättäneen museon johtajan vastoin odotuksia. Vähän säälittäväähän sekin tietysti on.
Mutta valitsiko Wallin oikeasti itse museonjohtajan? Sitähän me emme todellisuudessa tiedä. Nykyään puhutaan paljon avoimuudesta ja päätöksenteon läpinäkyvyydestä – jopa umpikapitalististen pörssiyhtiöiden nettisivuilla. Opetusministeriö on kuitenkin niin kryptinen paikka, että minä en ole todellisuudessa koskaan ymmärtänyt, että kuka siellä niitä taustalla tehtyjä päätöksiä tekee? En minä ainakaan nimittäin usko hetkeäkään, että Wallin olisi tehnyt yhtäkään itsenäistä kulttuuripoliittista päätöstä. Epäuskoni perustuu siihen, että olen koko hänen kautensa ajan – siis jo huhtikuulta 2007 – odottanut turhaan luettavakseni edes yhtä kirjoitusta, jossa hän olisi jotain mieltä jostain kulttuuriin liittyvästä asiasta.
Kiasman johtajan valinta ei ollut mikään katastrofi. Kärkihakijat olivat ihan kelpoja sisältöihmisiä, joiden pätevyydestä voidaan toki keskustella, mutta kaatunutta maitoa ei kannata itkeä. Paljon kiinnostavampaa on ikään kuin rakenteellisesti se, mitä opetusministeriössä todella tapahtuu. Mikä on esimerkiksi ylijohtaja Riitta Kaivosojan rooli? Jossain haastattelussa todettiin, että hän on ”tulisieluinen kulttuurin puolestapuhuja”. Kummallista. Minä en muista lukeneeni koskaan yhtään mitään, mitä hän olisi sanonut. Tai entäpä johtaja Rauno Anttila? Kuka edes tietää, mitä tämä ilmeisen vaikutusvaltainen henkilö tekee varsinaiseksi työkseen. Sen verran sain opetusministeriön sivuilta selville, että ”liikunta-, kulttuuri- ja nuoriso-osaston johtoon ja esikuntaan kuuluvan” johtajan vastuualueeseen kuulu muun muassa tuottavuusohjelma. Olen jopa istunut pari kertaa samassa pöydässä hänen kanssaan, enkä kuitenkaan tiedä mitään siitä, mitä hän oikeasti tekee.
Opetusministeriömme muistuttaa todellisuudessa huonoimmillaan jotain sellaista, mitä näkee amerikkalaisissa paranoidisissa salaliittoelokuvissa tai parhaimmillaan sellaista, mitä edustaa brittiläinen viihdesarja Kyllä, herra ministeri. Välillä sivustakatsojaa pelottaa ja välillä naurattaa.