Näyttelykuvia 23 & 24 & Virossa 7: Nationalismia ja neuvostonaisia

Perjantaina 16.4. otin kaupungilla muutamia katutaidevalokuvia ja sitten matkustin Tallinnaan työmatkalle. Lauantaina 17.4. kävin Kumussa. Olen koko museon toiminnan ajan pitänyt sen näyttelypolitiikasta ja yritänkin käydä siellä usein. Nyt oli kuitenkin vähän kiire aikataulu, ja päätin keskittyä lähinnä yhteen asiaan, joka minua erityisesti kiinnosti. Kyseessä oli perusripustuksen yhteyteen tehty Nõukogude naine eesti kunstis (8.4.–26.9.) eli siis Neuvostonainen virolaisessa taiteessa. Kävin myös nopeasti läpi museon ylimmässä kerroksessa olleen nationalismiaiheisen kansainvälisen nykytaidenäyttelyn (5.2.–25.4.) Räägime rahvuslusest! (eli siis Puhukaamme kansallisuudesta!), jonka 80-sivuinen luettelo on muuten ladattavissa pdf:nä museon sivuilta. Ongelma tällaisissa nykyään niin suosituissa nationalisminäyttelyissä on se, että niissä on kaikissa samantyyppistä eleenomaista nationalismikritiikkiä – tai pahimmillaan vain tekopyhästi sen vahvistamista, että emmehän me toki halua olla nationalisteja – ilman mitään radikaaleja tai edes rakentavia vaihtoehtoja. Hyvältähän tämäkin näyttely näytti ja niin antinationalistisen edistykselliseltä kuin varmaan oli tarkoituskin. Yksi aika hauska duuni jäin mieleeni, mutta en valitettavasti muista edes tekijää. Kyseessä oli pusakka, jossa oli Viron lipun värit mutta jonka sisävuori kantoi Venäjän lipun värejä. Virossahan tuo kansallisuuspolitiikka onkin ihan oikea ongelma, joten työsarkaa riittää.

Olin kuitenkin päättänyt keskittyä neuvostonaiseen. Näyttely oli pieni, mutta hyvin kuratoitu – vastuussa olivat Katrin Kivimaa ja Kädi Talvoja. Nyt olemme ilmeisesti pääsemässä siihen vaiheeseen, että pelkkä neuvostoajan pilkkaaminen tai sosialistisen realismin niputtaminen yhdeksi hahmottomaksi kitsch-kokonaisuudeksi saa väistyä tarkemman tutkimuksen tieltä. Ja hyvä niin. Tämäkin pieni näyttely osoitti, että ihan vanhanaikaisen ikonografisestikin tutkittavaa riitää, ja mukaan mahtuu myös ambivalenssia tuottavia asioita, kuten esimerkiksi ristiriitaisen neuvostofeminismin pohdinta. Ikonografiasta päästään luontevasti ideologian puolelle, ja voimme taas paremmin alkaa ymmärtämään lähimenneisyyttämme ja sen meissä eri tavoin – traumoina, nostalgioina jne. – jatkuvaa elämää. Hieno pieni näyttely, johon vielä palaan, koska ostin myös siihen liittyvän julkaisun ja aion sen saman tien lukea.  

Yllä uljas traktoristi. Yksityiskohta Asta Venderin (s. 1916) ja Olev Soansin (1925–1995) julisteesta.

PS. Onneksi Ylekin huomasi näyttelyn. Kyllä sekin varmaan jonkun suomalaisturistin houkuttelee paikalle.

PPS. Ja pyydän nyt lukijaa kiinnittämään siihenkin huomiota, että yllä olevan julisteen toinen suunitelija Asta Vender on edelleenkin keskuudessamme. Neuvostoajasta on vain vähän aikaa, ja historia on täynnä ihmiskohtaloita, myös sellaisten ihmisten, joiden kätten jälki on aikoinaan ollut tekijänsä arkea mutta joka on muuntunut vain esimerkiksi jostain halveksittavasta menneisyydestä. Kyllä tässä inhimillisesti katsoen ajateltavaa piisaa.