Arkkitehtuuria 4: Vieläkin harmittaa

Katajanokalle suunnitellun hotellin herättämä keskustelu sai minut taas tänään miettimään niitä ympäristöjä, joita on muutettu ehkä vieläkin rajummin kuin Katajanokkaa oli aikomus muuttaa mutta jotka eivät sijaitse niin "arvokkaalla" paikalla, että niistä nousisi kovin isoa kohua. 
Arkkitehtuurilla on myös vähän samanlainen taipumus kuin julkisella veistotateella: pitemmän päälle se – rumakin sellainen – muuttuu hiljalleen kuin näkymättömäksi. Siitä tulee tavallista ja huomaamatonta arkista ympäristöä. Matkustan melkein joka päivä Lauttasaaren sillan yli keskustaan, ja aina silloin tällöin muistan haikeana ennen siltaa oikealle avautuneen meri- ja satamanäkymän. Mutterikahvilassakin kävin silloin tällöin. Sitten siihen rakennettiin hirvittävä vanhusten palvelutalo, rakennusmassa joka tuhosi sekä maiseman että Mutterikahvilan luonteen. Aina kun huomaan paikan rumuuden, ajattelen sitä, että olisivat vain samantien purkaneet mutterikahvilankin, koska se on vain säälittävä muisto entisestä paikasta. 

 Tältä kohtaa siis näkyi ennen meri.

Talon arkkitehdistä minulla ei ole tietoa, enkä jaksa ottaa sitä edes selville, mutta kääntyilköön myöhemmin haudassaan. Ymmärrän, että grynderi saa aina jonkun arkkitehdin kelkkaansa, mutta on tämä vain niin hirvittävän ruma rakennus, että jos nyt äänestettäisiin Helsingin rumentamisen lähihistoriallissista mestarinnäytteistä, olisi tämä ainakin yksi vahva ehdokas.

Jostain syystä huomasin paikan taas tänään, ja huomasin samalla, että vieläkin harmittaa, vaikka vuosia onkin jo kulunut.