maanantai 29. huhtikuuta 2013

Muutinpa Fiskarsiin

Nyt ei sitten vähään aikaan tule käydyksi näyttelykierroksilla tai juuri muuallakaan, Muutin nimittäin tänään väliaikaisesti Fiskarsiin. Tältä näyttää työmaa, jossa olen päivän haahuillut:


Pitäisi ryhtyä pystyttämään kesänäyttelyä. Kipinä (12.5.-15.9.) on nimi ja kyseessä on kantaaottava nykytaide ja muotoilu. Myöhemmin lisää.

torstai 25. huhtikuuta 2013

Julkaistua 419: Tuntemattoman taiteilijan muistomerkki

Varsinainen radioviikko. Maanantaina olin Roman Schatzin vieraana YLE Radio 1:n Roman Schatzin Maamme-kirjassa. Kanssani keskustelemassa oli Demos Helsingin Roope Mokka. Aiheenamme oli Suomen maabrändäys. En nyt oikein osaa sanoa, että oliko jutustelussamme mitään erityistä järkeä, mutta tästä linkistä sen voi kunnella.    
Tiistaina olin Johanna Vehkoon luotsaamassa Norsuradiossa Radio Helsingissä. Kanssani keskustelemassa oli kirjallisuuskriitikko Maaria Pääjärvi. Ja aiheena kritiikin tila ja tulevaisuus. Sen osaan sanoa, että keskustelussamme ei ollut niin hirvittävästi erityistä järkeä, koska olimme aika samanmielisiä, mutta ehkä Norsuradion podcasteista tämänkin tunnin voi joskus myöhemmin kuunnella. Ehkä kuitenkin saimme hyvää sanomaa eteenpäin. Sitä paitsi oli hauskaa tavata nämä kaksi terävää ajattelijaa ja kirjoittajaa, joiden blogeja seuraan aika tiiviisti. Tässä vielä linkki Vehkoon blogiin.


Yllä Johanna Vehkoo Radio Helsingin pikkuruisessa studiossa, jonne menemistä edelsi tupakkatuokio kahvin kanssa Sanomatalon kahdeksannen kerroksen tupakkaparvekkeella:
 

Keskiviikkona kävin sitten lukemassa Pasilassa oman YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini, jonka aamulla kirjoitin. Tässäpä se: 

Tuntemattoman taiteilijan muistomerkki

Uskallan väittää, että suurin osa taiteilijoista ei ole todellisuudessa kovinkaan kiinnostunut julkisuudesta tai tunnettuudesta. Taiteilija elää oudossa jännitteessä: suurin osa haluaa todennäköisesti tehdä rauhassa työtänsä siinä kehittyen ja siitä nauttien, mutta olosuhteet tälle järjestyvät vain, jos niille löytyy puitteet ja resurssit, jotka mahdollistuvat usein vain julkisuuden kautta. Suurin osa tarvitsee myös maksavaa yleisöä, ja sitähän ei ilman julkisuutta saa houkuteltua paikalle tai kaupan tiskille. Vaikka kyseessä ei olisi aina edes kaupallisuuteen kytkeytyvä julkisuus, on tilanne hyvin samankaltainen: ei apurahojakaan ole helppoa saada, vaikka olisi alallaan kuinka hyvä tahansa, jos ei sitä hyvyyttä ole julkisuudessa tavalla tai toisella vahvistettu.
On myös tunnettua, että taiteessa vallitsee rankka ikärasismi: jos et hankkinut mainettasi kohtuullisen nuorella iällä, on kovin epätodennäköistä, että saisit sitä myöhemminkään. Toki poikkeuksia löytyy, mutta en minä äkkiseltään keksi esimerkiksi kuvataiteemme lähihistoriasta yhtäkään viisikymppistä taiteilijaa, joka olisi yhtäkkiä ponnahtanut menestykseen yli 20 vuoden huomaamattoman puurtamisen jälkeen.
Mutta ei syytä huoleen. Taidemaailma toimii monessa asiassa kuten muodin maailma: trendejä tulee ja menee, ja niistä on syytä yrittää ottaa kiinni, silloin kun hetki on otollinen. Minulla on hyviä uutisia niille kuvataiteilijoille, jotka ovat turhautuneita uranhoidon vaikeudesta ja ajan kulumisesta. Yhdysvaltain taidemarkkinoilla on syntynyt viime vuosina uusi trendi: uudelleen löytäminen. Taidehuutokaupoissa on yleensä ollut tapana maksaa huimia hintoja joko sellaisista mestareista, joiden pelipaita on jo ikuisiksi ajoiksi jäädytetty – mitä niitä nyt on: niillä Picasso ja Warhol, meillä Schjerfbeck ja Gallen-Kallela –, tai sitten kulloisenkin trendin harjalla surffaavista nuorista tähdenaluista. Viime vuosina rinnalle on kuitenkin tullut uusi ja edelleenkin ilmeisen voimistuva trendi, jonka myötä moni elävä taiteilija on vielä kuusikymppisenä tai seitsemänkymppisenä saanut kokea iloisen yllätyksen. 
 
Tästä Llyn Foulkesin (s. 1934) akryylimaalauksesta Nob Hill (1965) pulitettiin viime vuonna 74 500 dollaria huutokaupassa.

Nettilehti Artinfon toimittaja Rozalia Jovanovic esimerkiksi raportoi juuri Llyn Foulkes -nimisestä 77-vuotiaasta taidemaalarista, joka on Los Angelesissa tehnyt työtään likipitäen tuntemattomuudessa jo viitisenkymmentä vuotta. Hänen 1960-luvun maalauksensa myytiin viime vuonna Christie’sin huutokaupassa arvioidun 6 000–8 000 dollarin sijaan kymmenkertaisella hinnalla: 74 500 dollarilla. Foulkes ei ole mikään yksittäistapaus. Jovanovickin luettelee useita muita nimiä – muun muassa viime vuosina maineeseen nousseen, myös yli seitsemänkymppisen Judith Bernsteinin

 Judith Bernstein (s. 1942) ja hänen 1970-luvulla näyttelystä poistettu fallinen teoksensa.

Syitä tällaiseen uudelleen löytämiseen on useita. Taidehistoriassa lähihistoriaa tutkivilla taidehistorioitsijoilla on toisinaan taipumus etsiä ”omia löydökkejään”. Tämä on vähän kuin journalistisen skuupin metsästystä: mikä olisi hienompaa kuin suorittaa oma taidehistoriallinen löytö, järjestää tälle hieno näyttely ja kirjoittaa aiheesta vielä hyvä kirja! Ja onpa kaupallisilla markkinoillakin omat syynsä: silkkana sijoituskohteenakin pitkän uran tehneen taiteilijan työtä on helpompi arvioida ja löytää sieltä laatu kuin satsata nuoreen trendikkääseen lupaukseen, jonka menestystarina saattaakin lopulta olla liian lyhyt. Varsinkin jo mukana on taidehistorian tai museoiden tuki, jota markkinat ovat aina osanneet hyödyntää.
Olivat tällaisten trendien varsinaiset syyt kuinka ulkotaiteellisia hyvänsä, on kyseessä kuitenkin aika hieno ja lupaava asia. Trendeihin voi tarttua, niitä voi vahvistaa ja niitä voi käyttää monella tapaa hyväkseen. Ajatelkaa nyt ihan oikeasti sitä, kuinka hyvältä seitsemänkymppisestä taiteilijasta voi tuntua, kun hän voi helpottuneena ajatella, että ihan turhaan ei tullut sitä taidetta koko ikänsä tehtyä.
Olen varma siitä, että Suomessakin on useita sellaisia työtään tekeviä pitkän linjan taiteilijoita, joita ns. ”kukaan ei tunne” ja jotka ovat ajautuneet tuntemattomuuteen erilaisten sattumusten kautta ja jotka kuitenkin ovat varsin laadukkaita tekijöitä – sellaisia joilla olisi kanssaihmisille painavaa sanottavaa. Mitä jos lähtisimme joukolla tutkimusretkelle taiteemme lähihistoriaan ja yrittäisimme korjata niitä vääristymiä, jotka syntyvät taidehistorian yksinkertaistavien kaanonien synnyn ja markkinoiden varman päälle pelaavan ja siten taiteen moniäänisyyttä rajoittavan varovaisuuden kautta? Eikä tämän tarvitse olla yleisen tason höpinää. Pienestäkin voi aloittaa: minä esimerkiksi asetin tänään itselleni tehtävän tutustua verkossa olevan taiteilijamatrikkelin avulla kymmeneen yli viisikymppiseen taiteilijaan, joiden töitä en muista koskaan nähneeni. Itse asiassa poimin jo aamulla varastoon neljä vuonna 1947 syntynyttä naistaiteilijaa.


***

PS. En valmistautunut Schatzin ohjelmaan mitenkään erityisesti, koska olen maabrändäyksen idioottimaisuutta joskus aiemminkin jo pohtinut. Opiskelin itse asiassa maanantaiaamuna vain oman vanhan radiokolumnini, jonka  olin tuoreeltaan kirjoittanut silloin, kun Stubbin brändityöryhmä oli perustettu – olikohan tuo nyt vuonna 2008. Kuka hitto näitä nyt edes muistaa? Mutta laitetaan sekin nyt sitten tähän, koska allekirjoitan vanhan tekstini täysin [hitto soikoon, etten vain olisi ollut viitisen vuotta sitten paljon fiksumpi kuin nykyään?]:

Rakennetaan mieluummin maata kuin kuvaa

Ulkoministeri Alexander Stubb asetti viime kuussa korkean tason valtuuskunnan Suomen maabrändin kehittämistyön johtoon. Valtuuskunnan ”tehtävänä on laatia perusta Suomen maabrändin eli vahvan maakuvan luomiselle Suomen kansainvälisen kilpailukyvyn parantamiseksi”. Valtuuskunnan puheenjohtajaksi kutsuttiin Nokian ja Shellin hallituksen puheenjohtaja Jorma Ollila. Pohjat tälle oli laskettu jo Vanhasen II hallituksen hallitusohjelmassa, jossa todettiin, että ”Suomen maakuvaa vahvistetaan”.
No, minähän tein virtuaalimaailman testin. Hakkasin Googleen hakusanaksi ”Finland is” eli ”Suomi on”, osumia tuli 541 000. Sitten vaihdoin ilmaisuksi ”blow job” eli ”suihinotto”. Osumia tuli 16 100 000. Tilastollisesti tästä ei varmaan pysty päättelemään mitään, mutta hommia ainakin tuntuu piisaavan.
Kuinkahan moni muistaa, että kauppa- ja teollisuusministeriö käynnisti silloisen ulkomaankauppaministeri Pertti Salolaisen toimesta jo vuonna 1987 samanlaisen projektin? Tuolloin perustettiin Suomen kuva -työryhmä. Tältä pohjalta syntyi sellainen elin kuin Kansainvälisen tiedottamisen neuvottelukunta. En muista näistä 1980-luvun projekteista juurikaan mitään, mutta neuvottelukunta totesi kuitenkin loppuraportissaan vuonna 1990, että ”kuva ei voi olla parempi kuin heijastamansa todellisuus”. Neuvottelukunta päätyi siis yllättävän rehellisesti suosittelemaan Suomen olojen kohentamista. Huomio piti kohdistaa ”koulutukseen, kulttuuriin ja ympäristöön”.
Sen me kaikki tiedämme, mitä sitten tapahtui. Raportti ilmestyi laman alla, ja laman seuraamuksena esimerkiksi opetusministeriön pääluokka budjetissa pieneni 4,7 miljardia markkaa vuosina 1991–95.
Uuden laman kynnyksellä yritetään nyt sitten uudelleen. Stubbin onneksi ryhmässä on mukana entinen filosofi ja nykyinen kansleri Ilkka Niiniluoto, joka on varmaan Wittgensteininsa lukenut. Jos Wittgensteinia on uskominen, kieli ei heijasta maailmaa. Kielellä sitä pystytään myös muokkaamaan. Toisin sanoen Kansainvälisen tiedottamisen neuvottelukunta oli naiivisti väärässä. Kuva voi olla parempi kuin heijastamansa todellisuus. Esimerkiksi iso osa takavuosien stalinisteista on joutunut karvaasti myöntämään tämän tosiseikan.
Wittgensteinin kielipelin ajatuksia kehitteli aikoinaan myös ranskalainen filosofi Jean-Francois Lyotard, joka toi voimallisesti esiin ajatuksen ”suurten kertomusten” lopusta. Nämä suuret kertomukset eli metakertomukset – kuten esimerkiksi kristinusko, kommunismi tai teknologinen kehitysusko – ovat postmodernina aikana korvautuneet ”pienillä kertomuksilla”, mikronarratiiveilla.
Etääntyminen ja eriytyminen yhteisesti jaetuista tarinoista on tietysti uhka yleiselle etiikalle. Tästähän Ollila on varmaan yhtä huolissaan kuin toinen fasistisen ruumiinkulttuurin ihailija, pääministeri Matti Vanhanen. En kuitenkaan usko, että hyväkuntoisten ja raittiiden nuorten kasvattaminen olisi mikään ratkaisu etiikkaan kohdistuneelle uhalle. Eiköhän oleellisempaa olisi opetella kunnioittamaan asioita niiden moraalisessa partikulaarisuudessa, siis ihan oikeassa arjessa. Uusien suurten tarinoiden luomisen sijaan olisi ehkä parempi tutustua niihin oikeisiin pieniin tarinoihin, joiden kielipelit arjessamme vaikuttavat. Ongelma on tietenkin se, että ns. korkean tason porukka tähän tuskin pystyy. Heille kun suuren kertomuksen ihminen on aina ’tyyppi’ tai ’tilastollinen luku’ – ja kertomuksen arvoista poiketessaan vastaavasti siis usein vain ’poikkeama’ tai ’ongelma’.
Eiköhän unohtamamme Kansainvälisen tiedottamisen neuvottelukunta ollut Wittgensteinista huolimatta sittenkin oikeassa? Jokainen koulukuraattorin vastaanotto parantaa Suomen maakuvaa enemmän kuin kauppavaltuuskunnan lähettäminen Moskovaan. Jokainen homehtuneen koulutalon korjaaminen parantaa Suomen maakuvaa enemmän kuin Karita Mattilan esiintyminen Metropolitanissa. Jos siis jaksamme vain odottaa – muutakin kuin loppuraportin kielipelejä.

Näyttelykuvia 797 & 798 & 799 & 800 & 801: Sunnuntaikierroksella

Sunnuntaina lähdin pitkästä aikaa kunnon näyttelykierrokselle – kuitenkin vain kävelymatkojen päähän.
Aloitin Uudenmaankadulta. Helsingistä Nurmekseen 2000-luvun alussa muuttanut Anssi Mikael Okkonen (s. 1969) esitteli lyijykynäpiirustuksiaan Galleria Dixissä nimellä Aika (20.4.–9.5.). Okkonen tutkailee karjalaista kulttuuria ja sen menneisyyttä sekä tulevaisuutta, aikaa – lähinnä ihmisen kautta. Ja sattuihan itse taiteilijakin olemaan paikalla, koska hän piirtää performatiivisesti tiettyinä päivinä:


Okkosen kynänjälki on yhtäaikaisesti herkkä ja tarkka, sellainen, jonka avulla maallikko huokailee, että "kylläpä mies osaa piirtää". Ja niinhän hän osaakin, mutta pelkkä hyperrealistinen, pikkutarkka ja näköisyyttä tuottava piiperrysjälki ei sellaisenaan vielä ole kovin kiinnostavaa. Okkosella on kuitenkin sanomaa: "Erityisesti henkilökuvat kiehtovat minua ja haluankin niillä tuoda esille kysymyksiä ihmisenä olemisen mysteeristä. Idealismi, toivo paremmasta tulevaisuudesta sekä rauhanominen rinnakkaiselo luonnon kanssa ovat läsnä teoksissani. Näyttelykokonaisuus on siis kuvaus uuden sukupolven elämänuskosta ja kasvamisesta vastuulliseen, tiedostavaan aikakauteen.”


Henkilökohtaisemmin ladatut kuvat olivatkin selvästi voimakkaampia kuin sellaiset esimerkiksi ortodoksisuuteen liittyvät dokumentaariset kuvat, joka jäivät vain ikään kuin pinnaksi. Ehkä Okkosen pitäisi vielä tarkentaa fokusta – ja toisaalta ehkä uskaltautua vähän sisemmälle myös symbolisen alueelle. Aika sympaattinen näyttely kuitenkin. Sitä paitsi taiteilija, jolla on kolme suomenhevosta, ei voi olla ihan väärässä.

***

Galleria Jangvassa oli tarjolla interaktiivisuutta. Ensin meinasin väsyneenä väistää koko jutun, mutta sitten kuitenkin rohkaistuin.
Minna Alaluusuan (s. ?) ja Tuomas Tuomirannan (s. ?) näyttely Leikit (5.–21.4.) esitteli erilaisia vuorovaikutteisia mediainstallaatioita.

Istuin muun muassa pöydän ääreen ja tein itsestäni valokuvan ja tietokoneen avulla omakuvan:

 
Printin sain mustoksi. Tulos heijastui myös sitten seinälle:


Tässä tiedotteesta: "Peilipöytämäisessä teoksessa käyttäjät pääsevät muokkaamaan omakuviaan taiteilijoiden omakuvapaleteilla, väriteoriapaleteilla sekä Pantonen vaikutelmapaleteilla. Käyttäjä voi luoda valintansa mukaisen omakuvan esimerkiksi Rembrandtin tai Picasson omakuvan tai kevään muotisävyjen väreissä. Teos opettaa samalla käyttäjälle taidehistoriaa, värioppia ja antaa mahdollisuuden Pantonen designväriyhdistelmien käyttöön."
No, en minä nyt tiedä tuosta toteutuksesta. Yllä vasemmalla oleva kuvani on tehty Kazimir Malevitšin (1878–1933) paletilla, mutta en minä sitä kyllä tunnistanut Malevitšiksi. Enkä oppinut mitään.
Sitten piti vielä kokeilla kehon avulla action paintingia:


En minä nyt oikein tiedä. Vähän sellaiseksi pikkuheurekaksi kokemus jäi. Mutta olihan se kivaa. Ja sitten pitikin illalla vielä vähän miettiä, että voisiko taide olla vain kivaa. Mihinkään ratkaisuun en pohdinnoissani kuitenkaan päätynyt.


***

Galleria Amassa oli tarjolla Jaakko Mattilan (s. 1976) monilla eri tekniikoilla toteutettuja maalauksia ja grafiikkaa (6.–28.4.). Mattila on ilmeisen innoissaan eri tekniikoista, muun muassa öljystä, alkydeistä, akvarelleista ja metalligrafiikasta. Mukana on vähän edellä mainittua action paintingiakin. Abstraktit teemat ovat hillittyjä ja jälki usein kuulaan herkkää. Eri tekniikat hajottivat kokoelman yhtenäisyyttä, mutta toisaalta juuri tuo monimuotoisuus lisäsi vahvuutta, koska kaikkea leimasi kuitenkin Mattilan tietty hienostuneisuus ja vähäeleisyys:


   Pallo, akvarelli.

Aukko, öljy kankaalle.

Puhtautta ja harmoniaa olin löytävinäni. Pienen ja suuren jännitettä. Vähän ehkä vapauttavaa tyhjyyttäkin. Ainakin näyttelystä jäi seesteinen ja hyvä fiilis.

***

Galleria Sculptorissa oli esillä Heimo Suntio (s. 1955), joka oli lähestynyt veistotyötään varsin kirjallisesti näyttelyssään Strindbergrummet i en okänd rymd (17.4.–5.5.). Suntio on Strindberginsä ja Kierkegaardinsa lukenut – ja päälle vielä Merleau-Pontyakin, ja tämä teki kerronnalliset työt minulle ensin vähän vaikeiksi. Yirin nimittäin liikaa mielessäni avata ja tulkita monista elementeistä koostuvia installaatioita ja koin suotta turhautumisen tunnetta. Suotta siksi, että eräässä toisessa galleriassa myöhemmin tapaamani taidemaalarituttu vain nauroi huoltani ymmärtämisestä ja totesi pitämästään näyttelystä, että "sutjakka näyttely". Ja oikeassahan hän oli: ei Suntio ole lähtenyt illustroimaan mitään vanhojen äijien ajatuksia vaan on antanut tiettyjen teemojen suodattua omien assosiaatioidensa kautta monipuolisiksi kuviksi ja melko runollisiksi tarinoiksi, joissa on ripaus romantiikkaa, ripaus itseironiaa ja paljon sellaista yksinäisen hahmon öisiä mietteitä, jotka jalostuvat säikeiksi osana isompaa historiallista linjaa. 

    
Käytettyjä materiaaleja oli pronssista löytömaterialin kautta puuhun, ja olipa yhden veistoksen materiaaleissa mukana myös runo:

Eräs toinen taiteilijatuttavani oli todennut minulle aiemmin, että "Suntion paras näyttely". Täytyypä melkein yhtyä tähän ajatukseen. Ripustuskin oli onnistunut: ei mitään erityisiä optimaalisia tarkastelupisteitä, ei lukusuuntaa. Näin katsoja sai haahuilla ja hakea assosiaatioita ja näkökulmia. Hämärää se oli Strindbergin okkultismikin. Tällaisen hahmon sisään Suntio on tehnyt tutkimusmatkaansa:

 Strindberg Drottninggatanilla 1912. Ehkä viimeisellä kävelyllään.

***

Taidekierros loppui Forum Boxiin, jossa oli esillä kolmen taiteilijan näyttely. Anu Tuominen (s. 1961) on käynyt paljon Jäämerellä Varanginvuonolla ja kerännyt kiviä sekä meren tuomaa tavaraa. Hän on rakentanut niistä tuttuja omanlaisia maailmojaan, jossa kivet muuntuvat leiväksi ja lihaksi, pienet esineet maisemiksi ja jossa yhteydet katkeilevat ja yhtyvät uudella logiikalla uudestaan. Tuominen on nerokas taiteilija, eikä ideoiden ehtymisestä ole tietoakaan.


Emma Rönnholm (s. 1984) osuus koostui esine- ja tilateoksista, joiden lähtökohtina ovat toimineet kirjat, tekstit ja kommunikaation haasteet. Yhtäaikaisesti nokkelaa ja syvällistä. Tässä nuori tekijä, josta kuullaan vielä paljon.


Ja vielä toinen vähän aikaa sitten valmistunut veistäjä, Laura Könönen (s. 1980), joka käy materiaalinsa kimppuun vähän brutaalimmalla otteella ja vähemmillä sanoilla sekä assosiaatioherätteillä – mutta väkivahvasti:


Kaikkineen mainio kokonaisuus, ja käydessäni siellä olivat kaikki taiteilijatkin paikalla, koska oli ns. taiteilijatapaaminen. Niinpä minä siis tapasin heidät – vasemmalta Tuominen, Rönnholm ja Könönen:


Oikein hyvä taidepäivä.

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Luettua 119 & 120: Mihin tarvitsen kriitikkoa?

Olin eilen Suomen arvostelijain liiton (SARV) järjestämässä Kritiikin Päivässä, jossa teemana oli sisältöjen yksipuolistumisen vaikutus sananvapauteen. Alustamassa olivat ensin lakimies ja kirjailija, Suomen PENin puheenjohtaja Jarkko Tontti, viestinnäntutkija Juha Herkman ja Suomen journalistiliiton edunvalvontajohtaja Petri Savolainen. Sitten kaikki puhujat kokoontuivat paneelikeskusteluun, johon minuakin oli pyydetty kommentoijaksi. Puhetta johti Siskotuulikki Toijonen, ja yleisöä oli yli kolmenkymmenen:

 
Hyvät ja selkeät avustukset sekä vilkasta keskustelua, mutta toki varsin tuttua asiaa, tuttuja huolia. Ymmärränkin varsin hyvin, että eräs kollegani oli vähän uuvahtanut koko tilaisuuteen – hän kun olisi rahan sijaan halunnut puhua sisällöistä. Vaan on se niinkin, että hänkin on niitä satasella kirjoittavia – siis niitä, jotka saattavat tehdä viikonkin intohimoista työtä ansaitaakseen sen satasen. Kyllä siinä pitäisi välillä uskaltautua miettimään ansaintalogiikkaakin eikä vain taiteen arvoja. Voisi tämän ongelman politisoidakin: tyytyminen pyhällä hengellä elämiseen ja alistettuun asemaan on epäsolidaarista kollegoita kohtaan. Joukkovoimaa ei voi olla, jos ei siihen uskota, jos ei joukon toimintaan osallistuta. Muuten antaudutaan kapitalismille. Kriitikoiden ja laajemmin kulttuurijournalistien tapauksessa se tarkoittaa sitä, että hyväksymme hiljaisesti median keskittymisen, sisältöjen kaventumisen ja huonot työehdot, mikä johtaa noidankehään – ja muun muassa vääjäämättä sisällöllisesti huonontuvaan journalismiin.
Puhuimme me myöskin niistä tulevaisuuden ennustamattoman tuntuisista asioista, joihin liittyy esimerkiksi koko ammattimaisen kritiikin tarve: onhan esimerkiksi netti täynnä ilmaiseksi kirjoitettua kansalaiskritiikkiä. 
No sisältöjä ja kritiikin tarvetta minäkin koko päivän oikeasti ajattelin. Olin nimittäin aamulla kuunnellut kahteen kertaan Pjotr Tšaikovskin (1840–1893) Kuudennen sinfonian eli Pateettisen sinfonian:


Se sai minut sekä melkein kyyneliin että myös miettimään kritiikin tarvetta. 
Tähän täytyy kuitenkin ensin kertoa vähän taustaa. En ole mikään klassisen musiikin asiantuntija, mutta välillä saan outoja innostuksen puuskia siihenkin suuntaan. Sain puolisoltani joskus aikoja sitten tuliaisiksi Joensuusta kirpputorilta halvalla ostetun Tšaikovskin baletin Joutsenlampi. Olen jo lapsesta alkaen ollut vähän propellipää, mikä tarkoittaa sitä, että johonkin asiaan paneutuessani minun täytyy ensin lukea aiheesta kirja. Vähän itseironisesti ilmoitin, että kuuntelen levyn vasta sitten, kun olen ensin perehtynyt Tšaikovskiin vähän teoreettisestikin. Ja enköhän taannoisella Hämeenlinnan reissullani osunut kahteen divariin, josta kummastakin löysin Tšaikovski-kirjan. Olen nyt lukenut nämä molemmat. Nina Berberovan (1901–1993) Tšaikovski – yksinäisen ihmisen tarina (Fazer 1958) käsitteli Tšaikovskin elämää, ei niinkään musiikkia:


Berberova on minulle rakas kirjailija, oikeastaan vain yhden kirjan kautta. Hänen hieno muistelmateoksensa Kursivointi minun (WSOY 1990) on kirja, johon palaan aina silloin tällöin. Tämä Tšaikovski-kirja oli kuitenkin jopa aika huono: ei sen kautta Tšaikovskin musiikkiin ainakaan saanut mitään otetta. Oli toki kiinnostavaa lukea angstisen, ujon ja oudon säveltäjän kohtalosta, ja luulen, että sillä on merkitystä myös Tšaikovskin ohjelmallisempien sävellysten syvempään ymmärtämiseen. 
Toinen kirja oli sitten vähän tylsempää luettavaa, mutta Tšaikovskin tuotannon kokonaisuuden ymmärtämisen ja sen kontekstualisoinnin kannalta kyseessä on hyvä tiivis johdatus:


Ghislaine Juramien Tšaikovski (Kirjayhtymä 1982) käy lyhyesti läpi Tšaikovskin elämän ja keskeiset teokset myös lyhyinä musiikillisina analyyseinä.
Niinpä olin siis valmis kuuntelemaan. En kuitenkaan jaksanut vielä ryhtyä hyökkäämään Joutsenlammen kolmen vinyylin kokonaisuuden kimppuun, vaan laitoin levylautaselle taannoiselta Salon retkeltä kirpputorilta yhdellä eurolla löytämäni Kuudennen sinfonian
Vasta kuuntelemaan ryhdyttyäni aloin miettiä tarjolla olevan levytyksen statusta Tšaikovskin tuotannon tulkintojen joukossa. Kuuntelemani levytys on Fritz Reinerin (1888–1963) johtama ja Chicagon sinfoniaorkesterin (CSO) soittama tulkinta vuodelta 1952.  
Tulkinta teki minuun suuren vaikutuksen, mutta samalla tajusin, ettei minulla ole hajuakaan siitä, mitä mahdollisia muita tulkintoja minun pitäisi kuunnella, jos asiasta kerran näin innostuin. Onkohan tämä Reinerin tulkinta edes ammattilaisten piirissä arvostettu? Nyt joku varmaan kysyy, että enkö luota korviini. Kyllä, osin luotan, ja uskallan häpeilemättä kehua hyllyssäni olevaa levytystä, mutta koska asiantuntemukseni on todellisuudessa niin huono, herää heti kysymys siitä, miten voisin päästä asiaan vielä syvemmälle. Mitä uusia ulottuvuuksia voisin teokseen löytää?
Tajusin aika nopeasti, että minähän tarvitsen asiantuntevaa kriitikkoa! Niinpä vietin ison osaa iltaa verkossa surffailemassa Tšaikovskin kuudenteen liittyviä asioita. Enkä muuten vieraillut yhdessäkään harrastelijablogissa. Nyt ainakin tiedän, että versioita on lukuisia ja että osan niistä haluan ehdottomasti kuunnella. Verkosta löytyneiden kriitikoiden tekstien avulla olen selvillä ainakin siitä, että Wilhelm Furtwänglerin (1886–1954) ja Berliinin filharmonikkojen versio vuodelta 1938 oli aikoinaan sensaatiomainen. Kiinnostavalta tuntuu myös Leonard Bernsteinin (1918–1990) ja New Yorkin filharmonikkojen versio vuodelta 1987 – se on ilmeisesti jotenkin ristiriitoja synnyttänyt varsin henkilökohtainen tulkinta. Sitten kiinnostaa tietenkin venäläinen tulkintaperinne. Olsikohan Jevgeni Mravinskin (1903–1988) ja Leningradin filharmonikkojen versio vuodelta 1949 kiinnostava? Ja kuinka moderni venäläinen tulkinta suhteessa tähän on Valeri Gergijevin (s. 1953) ja Kirovin orkesterin tulkinta vuodelta 1995. Ja hitto: onhan vielä tietenkin ainakin intuitiivisesti ihailemani Neeme Järvi (s. 1937) ja Göteborgin sinfoniaorkesteri 2000-luvulta. Ja nyt en jaksa enää kirjoittaa ja linkittää – löysin minä ainakin kymmenen muutakin kiinnostavaa versiota. 
Minä tarvitsen kriitikkoa! Minun olisi pitänyt aloittaa keskustelu jo SARVin seminaarissa Siskotuulikki Toijosen kanssa, koska hän on klassisen musiikin asiantuntija. Haluaisin tavata useammankin asiantuntevan alan kriitikon, joka auttaisi minua etsinnässäni. 
Ja mihin minä tarvitsen kriitikkoa? Tarvitsen kriitikkoa kontekstualisoimaan minulle mielekkäästi erilaisia versioita, kertomaan minulle esimerkiksi sen, minkälaisiin asioihin kussakin versiossa on keskitytty, mitä painotettu ja miksi. Mitä jossakin on arvostettu, mitä jossakin karsastettu. Ja myös sen miten kyseisen sinfonian ohjelmallisuutta on tulkinnallisesti avattu – satun nimittäin Berberovan kirjan avulla tietämään sen, että Tšaikovski itse koki sen silkan ohjelmalliseksi mutta ei halunnut avata sitä lainkaan. Onneksi olen lukenut Berberovan kirjan, niin voin ainakin edes aavistella sen tuskaisia teemoja.
Tarvitsen kriitikkoa myös siksi, että olen kuvataideihminen, enkä välillä tunne seuraavani edes omaa kenttääni tarpeeksi. Ei minulla ole aikaa viettää seuraavaa vuotta Tšaikovskin yhden sinfonian parissa – eikä edes rahaa ostaa niitä kaikkia versioita, jotka saattaisivat kiinnostaa minua. Minä tarvitsen apua.
Ja muistutetaan vielä, että minua odottaa jo Joutsenlampi ja samat ongelmat. Onneksi tiedän ainakin etukäteen jo sen, että hyllyssäni oleva kolmen vinyylin paketti on Gennadi Roždestvenskin (s. 1931) johtama ja Moskovan Radion sinfoniaorkesterin vuoden 1969 tulkinta, jota alalla pidetään arvossa. Sen verran ehdin jo surffailla.   
Sitten kuuntelin sinfonian vielä yhden kerran keskittyneesti kuulokkeilla. Nautin taiteen avulla ja melko lumoutuneena hetken aikaa elämästäni.
En ehkä palaa aiheeseen, koska aikani ei riitä. 

PS. Opin jopa sen, että jotkut kriitikot eivät Tšaikovskin ko. sinfoniasta edes juuri piittaa. Siitä en välitä, koska minulla on kokemukseeni oikeus ja omat korvat. Kriitikon tarvetta se ei kuitenkaan poista. 

perjantai 19. huhtikuuta 2013

Julkaistua 418: Alakulon kauneutta

Joskus helmikuussa kävin Paul Gustafssonin (s. 1979) näyttelyssä Art Kaarisillassa. Eilen sitten ilmestyi 1/2-lehden juttuni näyttelystä: 

Alakulon kauneutta

Kuva-artesaaniksi vuonna 2006 valmistunut Paul Gustafsson (s. 1979) jatkaa toisessa yksityisnäyttelysään eläinten tutkimista. Tekniikkana on sekä puupiirros että keramiikka – vateina ja veistoksina. Gustafsson lähestyy aihettaan selkeästi ja jämäkästi: eläimet täyttävät kuvapinnan, ja maisema on varsin viitteellinen. Teosten nimetkin ovat selkeitä ja yksioikoisia: Kettu, Tikka, Jänis jne.  Hänen eläimensä ole kuitenkaan mitään edustavia lajityyppejä vaan sangen persoonallisia yksilöitä: niillä on ilmettä, toisinaan varsin arvoituksellistakin. 

Jänis, 2012.

Gustafssonin käyttämä varsin työläs puupiirrostekniikkaa tuo teoksiin tiettyä jähmeyttä, jonka hän kuitenkin pystyy murtamaan pienillä elementeillä: kontrastoivat väripinnat tuovat mukanaan oman tunnelatauksensa, ja monissa teoksissa sateenkaltainen pintastruktuuri tuo mieleen klassisen japanilaisen puupiirroksen, joka valmistui vasta, kun sade viimeisteltiin mukaan. Gustafssonin tapauksessa juuri tämä tuo kuviin lievän alakuloisen, melankolisen vaikutelman, joka tekee eläimistä myös tehokkaamman samastumispinnan. Osa niistä on sympaattisella tavalla ressukoita – samanlaisia ressukoita kuin katsojatkin omine yksinäisine murheineen. Gustafssonin eläinten hienovireiseen tunne-elämään on helppo heittäytyä mukaan. Oletan, että niissä on mukana ripaus omakuvaa, mutta niiden kautta on kenen tahansa helppo peilata elämäänsä. 
 
Kettu, 2012.

Vertailukohtia voi hakea muualtakin kuin Japanista. Gustafssonin ote on toisinaan kuin primitiivisen kuvantekijän. Hän ei juurikaan piittaa perspektiivistä, ja tietty syvyysvaikutelma syntyykin kuvaamisen konventioiden sijaan toisistaan mittaa ottavien värien avulla. Sellaisena se ei enää tuota näköisyyden tai luonnonmukaisuuden illuusiota vaan pikemminkin virittää kullekin työlle ominaisen tunnelatauksen. Tulee mieleen vaikkapa se, miten Paul Gauguin (1848–1903) aikoinaan työskenteli hylättyään perspektiivin ja haettuaan voimaa kansantaiteesta ja myös japanilaisista puupiirroksista. Gustafssonin värimaailma on kuitenkin hillitympi – ja ehkä hyvä niin: väittäisin, että teosten hienovarainen melankolisuus antaa vähäeleisyydessään niille juuri sen tarvittavan voiman, jolla pelkkä kuva muuttuu joksikin muuksi. Turhalla väri-ilottelulla sen voisi helposti latistaa.
Gustafssonin kolmiulotteisista keraamisista veistoksista en ole lainkaan yhtä vakuuttunut. Luonteikkaita nekin ovat, mutta lisää henkeä niihin olisi joillain keinoilla puhallettava. Vaan eiköhän niitäkin keinoja löydy.

Otso Kantokorpi
Kirjoittaja on helsinkiläinen taidekriitikko, jonka on helppo samastua eläimiin.

maanantai 15. huhtikuuta 2013

Näyttelykuvia 795 & 796 & Luettua 117 & 118 & Julkista taidetta 67 & Arkkitehtuuria 30: Retki Saloon

Joskus päivät ovat varsin tiineenä taiteesta. Perjantaina tein puolen vuorokauden retken Saloon. Olen nimittäin ollut kuratoimassa Salon taiteilijaseuran 45-vuotisjuhlanäyttelyä Pinnan alla (13.4.–2.6.) Salon taidemuseo Veturitalliin. Perjantaina oli aamupäivällä pressi ja illansuussa avajaiset. Viikko sitten perjantaina olin myös suunnitelemassa ripustusta. Salo on siis tullut jo vähän tutuksi.
Bussimatkalla luin tuoreen Taiteen:


Voin nyt myös empiirisesti kertoa, kauanko lehden lukeminen sanasta sanaan kestää: Helsingistä Lahnajärvelle. Loppumatkan mietiskelin lukemaani. Varsin kiinnostava numero, jossa oli juttuja sekä eläimistä että piirtämisestä. Ja oli myös hauskaa lukea vähän vanhemmastakin taiteesta: Kirsi Eskelisen juttu Giambattista Tiepolosta (1696–1770) oli kelpoa luettavaa. Varsinaisesti mietiskelin kuitenkin eläinten roolia taiteessa – olenhan kerran ollut mukana tekemässä hevosnäyttelyäkin, mitä myös lämmöllä muistelin.
Sitten Nesteelle kahville ja heti museolle pressiin. Osa taiteilijoista oli myös paikalla – tässä koko 18 hengen lista (39 portfoliota kävin aikoinani läpi): Tatu Gustafsson, Eija Haapalainen, Tarmo Hakala, Tiina Harjola, Jaana Houessou, Tiina Hölli, Petra Kallio, Lotta-Pia Kallio, Liisa Kanerva, Sami Korkiakoski, Keanne van de Kreeke, Satu-Maaria Mäkipuro, Riikka Niittonen, Rita Rauteva-Tuomainen, Johanna Sarparanta, Aino Toivettula, Ramo Teder ja Katja Öhrnberg. [Ja nyt en, hitto soikoon, jaksa ryhtyä linkittämään kaikkia ja etsimään tietoja.]
Näyttely oli hieno:



En kuitenkaan poliittiskorrektisista syistä viitsi alkaa poimia sieltä suosikkejani, joita toki oli. 
Haluan pikemminkin kiinnittää huomiota siihen asiaan, joka minua eniten ilahdutti. Tämä oli jo toinen kerta tänä vuonna, kun olin tekemässä näyttelyä paikallisen taiteilijaseura kanssa – ensimmäinen oli Hämeenlinnassa –, ja olen oppinut tosi paljon. Helsinkikeskeisyyden ravistelu tekee hyvää, ja nyt opin taas tuntemaan paljon uusia taiteilijoita. Näistä salolaisista oli minulle entuudestaan tuttuja neljä. Helsingin ulkopuolella on paljon hyviä ammattitaiteilijoita, joihin on ihan oikeasti syytä tutustua. Ei esimerkiksi Helsingistä Saloon bussimatka kestä kuin puolitoista tuntia, ja bussiasemakin on ihan museon vieressä.
Ja kun tekee retken, kannattaa varata vähän seikkailuaikaakin. Kävin syömässä huonon kiinalaisen buffetin, mutta jälkiruoaksi nautin kahvia ja pullan yhdessä klassisista Salon kohteista, Kuiron leipomossa:


Leipomo on perustettu jo 1930-luvulla, ja eivätköhän nämä kalusteet ole alkuperäisiä:


Sitten pitää tietenkin löytää paikallinen peruskaljajuottola, ja löysinhän minä senkin, Toriterassin:


Suosittelen molempia. Elämys oli moniääninen.
Sitten pitää tietysti bongata julkista taidetta. Salo on tässä suhteessa samanlainen paikka kuin suurin osa suomalaisista kaupungeista: löysää ja epäkiinnostavaa julkista taidetta piisaa.
Otetaan vaikka tämä Ben Renvallin (1903–1979) Seppä Lauri (1963):


Maineikas veistäjä, mutta ei se poista sitä seikkaa, että sepän työn dynaamisuus, liike ja voima eivät juurikaan välity. Jähmeä ja plastiikaltaan vaatimaton veistos.
Tai entä sitten tämä, somerolaisen Seppo Mannisen (s. 1937) Vapauden liekki (1992):


Olen sen verran seurannut Mannisen uraa, että tiedän hänet kiinnostavaksi ja kokeilunhaluiseksi veistäjäksi, mutta ei ehkä kannattaisi kokeilla sitä, miltä tuntuu tehdä modernistisen paatoksen kautta itsenäisyyden muistomerkkiä. Näyttää siltä kuin Manninen olisi miettinyt ennen kaikkea sitä, miltä tällaisen muistomerkin pitää näyttää. Materiaalien yhteentörmäys on kuitenkin epätasapainoinen, eikä kivien käsittelyssä ole mitään otetta. Tyhjää paatosta.
Sitten on tietenkin sellaisia tavanomaisuuksia, jotka eivät jaksa edes herättää raivoa – niin kuin tämä Simo Heleniuksen (s. 1942) Hirvi (1995):

  
No, testamentissa oli määrätty tekemään näköishirvi, ja veistäjä tekee työtä käskettyä – pitäähän hänenkin leipänsä tienata. Heleniuskin on ihan kiinnostava veistäjä, kun omiansa tekee. On se kyllä aika hurjaa, että 1990-luvulla on vielä tehty tällaista.
Sitten lopetinkin jo julkisen taiteen metsästyksen. Kunhan vain tarkistin, että Salossakin, jossa prosenttiperiaate oli Nokian aikana kunniassaan, on periaate jo silkkaa historiaa – viimeinen hankinta on Bo Haglundin (s. 1963) pieni guassityö vuodelta 2011. Uusi kaupungintalokin (2011) oli jätetty kokonaan ilman julkista taidetta:


Surullisia nämä veistosretket yleensä ovat. Yhtä hyvin voi mennä kaljabaarin vessaan ja miettiä sitä, miten paljon sähköluukun pinta muistuttaa nykytaidetta:


[Itse asiassa aika hieno duuni!]

Ja surullista on Salon arkkitehtuurikin. Salo on kuin mikä tahansa Seinäjoki, Lahti ja moni muu sellainen kaupunki, jossa ruma ja halpa kyyninen bisnesrakentaminen on tuhonnut miltei kaiken 1970-luvulta alkaen. Yleisvaikutelma on juuri tällainen, mitä koin taidemuseon pihalla tupakalla pitkin päivää:


Siellä täällä törmäsi kuitenkin hauskoihin yksityiskohtiin, vahingossa paikalleen jääneisiin outoihin rakennuksiin, kuten tämä vanha klassistinen liikerakennus Koskisen kulma (Jussi ja Toivo Paatela, 1930 – on muuten onneksi suojeltu):


Ja sitten on aseman lähellä Hankkijan vanha hieno viljasiilo – kolme osaa (1935, 1941, 1950):


Vaan eiköhän senkin katolle ole tungettu ruma muovitötsä pilaamaan funkkisrakennuksen fiilistä.
Kiinnostavaa oli kuitenkin haahuilla kaupungilla.
Sitten avajaisiin, jossa pidin puheen täydelle museolle. Tutustuin sitten myös toiseen näyttelyyn, joka kuuluu samaan juhlapakettiin: Tiiti Mendelinin (s. 1941) Näyttämöllä (13.4.–2.6.). Mendelin on vaasalaislähtöinen akvarellisti, joka asuu ja työskentelee nykyään Kemiönsaarella. Hän on taidokas tekijä, joka on löytänyt aiheita muun muassa sukukansoistamme Venäjällä, tanssista, teatterista, sirkuksesta jne. 

Unen jälkeen, 2008.

Keskustelin myös vähän Mendelinin kanssa, ja kun kysyin sitä, mistä innostunut mareihin on kotoisin, kertoi hän tädistään, joka vei hänet Kansallismuseoon ja siellä kolahti. Myöhemmin hän sittemmin matkustelutkin marien luona. Niin, että tässä taas todistusta museoiden tärkeydestä!
Sitten bussiin ja takaisin Helsinkiin. Matkalla luin Mendelinin tuoreen näyttelyjulkaisun:


Siinä taidehistorioitsija Pia Lindén-Lamoureux avaa Mendelinin tuotantoa. Olisin kyllä mieluusti vähän pidemmänkin tekstin lukenut – muun muassa Mendelinistä ja mareista. Lopun matkaa mietin päivän retkeä ja uusia taiteilijatuttaviani – ja vähän suomalaisten pikkukaupunkien surkeuttakin.

lauantai 13. huhtikuuta 2013

Kritiikin nujertamisesta

Lupasin jo lopettaa jauhamisen, mutta ehkä asian lopetti nyt tänään Iltalehti hyvällä pääkirjoituksellaan, jossa todettiin muun muassa viisaasti: "Vahvan mediaorganisaation toimituksellisen voiman käyttäminen kritiikin nujertamiseksi ei myöskään palvele suomalaisen keskustelukulttuurin kehittämistä." Tällä tietysti viitattiin siihen, millä journalistisella tavalla Helsingin Sanomat 9.4. valitsi kulttuurijournalismikeskustelun keinot: kysytään pomoilta, jotka kertovat että kaikki menee hienosti.

perjantai 12. huhtikuuta 2013

Julkaistua 417 & Näyttelykuvia 793 & 794: Rujosti tuplaten

Eilen tuli postiluukusta tuorein Taide – kiinnostava numero, jossa oli mukana muun muassa eläinteemaa. Yhden kritiikin oli siihen kirjoittanut käytyäni 23.3. katsomassa Olli Keräsen (s. 1979) kaksi näyttelyä:

Rujosti tuplaten

Olli Keränen: Double, SIC, Helsinki 9.3.–31.3.
Olli Keränen: TANSTAAFL, Galerie Anhava, Helsinki 14.3.–7.4.

Kuvanveistäjäksi valmistunut Olli Keränen (s. 1979) on tarttunut modernismista tuttuun teemaan: toistoon. Keränen ei kuitenkaan toista ikään kuin teeman orgaanista kasvua havitellen ja uusia suuntia etsien vaan paneutuu pikemminkin taideteoksen ontologiaan, teoksen olemassaolon problematiikkaan, sen synnyn perimmäiseen olemukseen. Hän on yhdessä kollegoiden kanssa ja yksin toteuttanut joukon videoita, veistoksia ja valokuvia, joissa yritetään erilaisin voimin kahdentaa teosta, työstää rakenteita, joilla teos on jo kertaalleen tehty.


Esteettisessä mielessä Keränen tekee hirvittävää jälkeä: rujoa, vähäpuheista, jopa välinpitämätöntä. Objektien tasolla nähtävänä ei ole mitään kiinnostavaa. Ja juuri tässä piileekin voima. Kun objekti ei vie käsityötaidollaan tai kauneusarvoillaan tai millään erityisellä efektihakuisuudella katsojan huomiota, jää vain raaka idea – sen pohtiminen, kummasteleminen ja osin vähän turhautunutkin konstruointiyritys.
Katsomiskokemus on vänkä. Normaalistihan sitä yrittää hakeutua veistoksen kanssa johonkin ruumiilliseen suhteeseen, sitä kiertelee ja kaartelee ja hakee optimietäisyyttä ja -kulmia. Mutta kun katsoja alkaa hahmotella mielessään idean rakennetta, haahuilu teoksen ja sen tilan kanssa muuttuu toisenlaiseksi, kun ei yritäkään pelkästään nähdä – sillä näkemiseenhän tuo ruumiillinen suhdekin usein tähtää. Teos purkaa siis teoksellisuuden purkamisen lisäksi myös itse katsomiskokemusta. Hieman banaalisti ilmaisten katsoja huomaa pitävänsä teoksista vaikka ei ymmärräkään miksi, mikä jopa vähän harmittaa – siis laittaa ajattelemaan.
Anhavassa esillä ollut videoteos TANSTAAFL (akronyymi maksiimista ”There ain’t no such thing as a free lunch”) on lyhyt kaupungin tyhjässä yössä kuvattu videoteos, joka on kuin syrjäytymisen rockvideo. Iiris Raipalan koreografia ja karrikoitu humalainen tanssi yhdistettynä Jaakko Kestilän (tuttu muun muassa elektroyhtye Imatran Voimasta) musiikkiin tuottaa hienon ristiriidan, jossa on aimo annos pateettisuutta ja alakuloa.

torstai 11. huhtikuuta 2013

Löysiä heittelyitä?

Nyt lopetan tämän asian jauhamisen. Olkoon tämä viimeinen postaus aiheesta. Ensin haluan kiittää sitä häkellyttävän runsasta tukea, jota olen saanut joka puolelta: blogeissa, FB:ssä (jota käyn silloin tällöin vakoilemassa) ja kadullakin. Blogini on ladattu kuluneen kuuden vuorokauden aikana yli 21 000 kertaa – huippuna viime sunnuntai, jolloin latauksia oli ennätykselliset 8 923. 
Monet blogikirjoitukset herättivät hyviä keskusteluita: Johanna Vehkoo, Ina Ruokolainen, Päivi Heikkilä-Halttunen, Heikki Kastemaa, Olli Sulopuisto, Pekka Pekkala, Maria Pääjärvi, Tuomas Saloniemi, Juha Siro, Sininen zeppeliini (?), Harald Birger Olausen, Putte Wilhelmsson, Jessica Parland-von Essen, Santeri Nemo (?),  Tommi Melender... ainakin nämä löysin nopeasti. Ja kun tässä moniäänisyyttä on peräänkuultutettu, oli yksi minulle naljaileva blogikirjoituskin onneksi mukana: Esa Mäkinen. Hänen blogiinsa innostuin tänään oikein vastaamaankin "löysistä heittelyistäni", ja laitan vastauksen nyt vielä tähänkin, koska jouduin aamulla aika tarkasti miettimään Kauppalehti-urani vaiheita, sen kytköksiä kapitalistisiin kehityskulkuihin ja kommentieni löysyyttä. Pisti oikein terästävästi vihaksi. Siis tässä:

En nyt jaksa ryhtyä kommentoimaan kaikkia outoja argumenttejasi “löysistä heitoistani”, mutta kun nyt kapitalismiin haluat tarkennusta kysymällä “Onko kritiikin ja kapitalismin suhde muuttunut sitten 1990-luvun, kun tekstit olivat pitkiä ja ne julkaistiin vain yhdessä paikassa?”, niin yritänpä vasta siihen ilmaan mitään löysää.
Kritiikin ja kapitalismin suhde on muuttunut selkeästi esimerkiksi siinä, että ennen vanhaan – kun itsenäisiä toimituksia oli – julkaisijan ja kirjoittajan välille saattoi suhde syntyä hedelmällinen suhde, joka tuotti monessa suhteessa tulosta. Muun muassa niitä distinktioita, jotka firman on helppo muuttaa esimerkiksi imagovoitokseen. Ja sitten muuksikin voitoksi.
Otetaan ihan käytännön esimerkki: kun kirjoitin vuodet 2006–12 (ei siis mitään kaipuuta 1990-luvulle) Kauppalehdelle, varsin aktiivinen tuottajani Markus Ånäs ja minä pallottellimme paljon ideoita edestakaisin. Väliin hän keksi jotain, esimerkiksi että lähden Lontooseen katsomaan Damien Hirstin näyttelyä ja tekisin samalta reissulta muutakin. Journalistisesti tarkastellen Kauppalehti esimerkiksi sai kiperästi startin suomalaiselle Hirst-reaktiolle. Minä sain edes Lontoon matkan maksettua, mutta sekin piisasi, koska hommassa oli tekemisen makua.
Onnistuin vuosien mittaan jopa tekemään lehdelle kaksi skuuppiakin (Neitsyhuorakirkko-tapaus, kun satuin olemaan juuri kritiikkimatkalla galleriassa, kun poliisit tulivat sisään ja sitten Turun avantgardeväärennysjuttu), mikä ei taidekriitikolle ole kovin jokapäiväistä. Nämä perustuivat sattuman lisäksi epäilemättä myös ammattitaitooni, jota lehdelle myin. Meni siis pääosin hyvin.
Sitten alkoi säästökuuri, ja Ånäs sai lopulta kenkää säästösyistä. Otona toimiva uusi pomoni Jussi Jalkanen ei ollut mistään kiinnostunut (varmaan ihan tarpeeksi hommia Option toimituspäällikkönä olemisessa), tuskin reagoi s-posteihini (palataan asiaan ensi viikolla, kyllä minä sinulta vielä jotain tilaan jne.) ja minulta meni kaikki halu avustaa lehteä, jolla ei tuntunut olevan mitään kiinnostusta kehittää journalistisia sisältöjään. Tunsin siis, että työnantaja ei piittaa paskaakaan työntekijästään. Enkä usko, että kyse oli Jalkasesta vaan nimenomaan kapitalismista lieveilmiöineen, joka ajaa tällaisiin kehityskulkuihin. Erään toimituksellisen yksikön itsenäisyys meni, ja seuraamukset alkavat nyt hiljalleen nyt näkyä.
Ja henkilökohtaisesti tarkastellen lisäksi meni saman tien minulta tulot. Ei tässä mitään löysää heittelyä ole: Viime vuonna tienasin lehdeltä n. 800 euroa kuussa, tämän vuoden alusta noin 166 euroa kuussa, missä ei minun kannaltani katsoen ole enää mitään järkeä. Ja ihan kapitalisminkin kannalta: minäkin olen jo jonkinlainen brändi, jota ei yksinkertaisesti kannata noin halvalla myydä. Ei minulle muuten ole erityisen vastenmielistä myydä itseäni kapitalistille – olen sen verran realisti. Ehtojen on vain oltava kohdallaan.
No olisiko minua kannattanut ostaa? Ihan millä tahansa mittareilla Kauppalehden kolmossivun journalistinen taso on romahtanut. Eikä se ole pelkästään minun jutuistani tai niiden määrästä kiinni. Sieltä lähti hiljalleen muitakin kirjoittajia. Ja asioiden seuraaminen, ajassa pysyminen on hiipunut. Mitään intoa ei ole aistittavissa.
No sitten pitää toki kysyä, että kuinka huonosti Kauppalehdellä menee, jotta tällainen kehitys olisi edes taloudellisesti selitettävissä – jotenkin aiheellista ja perusteltua. Viimeisin Alman vuosikertomus kertoo, että vuonna 2011 Kauppalehtiryhmän tulos toki laski edellisvuodesta: liikevaihto oli vuonna 2010 57,9 miljoonaa ja vuonna 2011 56,7 miljoonaa. Järkyttävä romahdus? Liikevoitto oli vuonna 2011 7,4 miljoonaa euroa ja liikevoittoprosentti 13,0%. Kuten tunnettua, bisnemaailmassa yli kymmenen olevaa liikevoittoprosenttia pidetään jo hyvänä. Konetta esimerkiksi pidetään esimerkilisenä tuloksen tekijänä, ja sen liikevoittoprosentti (13,9) oli samaa luokkaa vuonna 2011 kuin Almaan kuuluvan Kauppalehtiryhmän.
Kauppalehdellä siis menee oikeasti ihan hyvin. Miksi se ei näy avustajien kukkarossa lainkaan? Miksi se ei näy lehden paremmassa laadussa vaan päinvastoin. Mistä levikin lasku voi johtua (mikä sekin on ollut kohtuullisen pientä: levikki siis laski ihan vähän mutta levikkimyynti vuosina 2010 ja 2011 oli samat 15 miljoonaa euroa)? Tottakai netistä mutta aivan varmasti myös hiljalleen laskevasta laadusta.
Vittu tässä mitään löysää ole.
Toverillisesti,

Otso Kantokorpi

PS. Eksyin sitten vähän enemmänkin lueskelemaan Johanna Vehkoon blogia, joka oli täynnään erinomaisia juttuja. Esimerkiksi noin vuosi sitten hän kirjoitti selkeän ja tiiviin analyyttisen kommentin meditalojen talousajattelusta. Nythän osaan sen avulla jopa ilmaista, mistä Kauppalehden kokemuksissani on mahdollisesti kyse: sadonkorjuusta ennen loppua. Näin Vehkoo:
"Tämä tapahtuu siten, että toimituksista irtisanotaan niin monta työntekijää kuin mahdollista ja jäljelle jääville asetetaan tiukka budjettikuri. Juttumatkoja ei tehdä eikä kehitystyöhön investoida. Minitoimitus tekee lehteä niin halvalla kuin pystyy niin kauan kuin mahdollista. Jonkin ajan kuluttua lukijat ymmärtävät, että lehden taso on laskenut pysyvästi, joten he hylkäävät sen. Heidän mukanaan häipyvät ilmoittajat. Tähän asti omistaja on korjannut sadon kuolevan lehden, sen työntekijöiden ja lukijoiden kustannuksella." 
Kuolihan se Taloussanomatkin printtinä jo vuonna 2008.