Julkaistua 417 & Näyttelykuvia 793 & 794: Rujosti tuplaten

Eilen tuli postiluukusta tuorein Taide – kiinnostava numero, jossa oli mukana muun muassa eläinteemaa. Yhden kritiikin oli siihen kirjoittanut käytyäni 23.3. katsomassa Olli Keräsen (s. 1979) kaksi näyttelyä:

Rujosti tuplaten

Olli Keränen: Double, SIC, Helsinki 9.3.–31.3.

Olli Keränen: TANSTAAFL, Galerie Anhava, Helsinki 14.3.–7.4.

Kuvanveistäjäksi valmistunut Olli Keränen (s. 1979) on tarttunut modernismista tuttuun teemaan: toistoon. Keränen ei kuitenkaan toista ikään kuin teeman orgaanista kasvua havitellen ja uusia suuntia etsien vaan paneutuu pikemminkin taideteoksen ontologiaan, teoksen olemassaolon problematiikkaan, sen synnyn perimmäiseen olemukseen. Hän on yhdessä kollegoiden kanssa ja yksin toteuttanut joukon videoita, veistoksia ja valokuvia, joissa yritetään erilaisin voimin kahdentaa teosta, työstää rakenteita, joilla teos on jo kertaalleen tehty.

Esteettisessä mielessä Keränen tekee hirvittävää jälkeä: rujoa, vähäpuheista, jopa välinpitämätöntä. Objektien tasolla nähtävänä ei ole mitään kiinnostavaa. Ja juuri tässä piileekin voima. Kun objekti ei vie käsityötaidollaan tai kauneusarvoillaan tai millään erityisellä efektihakuisuudella katsojan huomiota, jää vain raaka idea – sen pohtiminen, kummasteleminen ja osin vähän turhautunutkin konstruointiyritys.

Katsomiskokemus on vänkä. Normaalistihan sitä yrittää hakeutua veistoksen kanssa johonkin ruumiilliseen suhteeseen, sitä kiertelee ja kaartelee ja hakee optimietäisyyttä ja -kulmia. Mutta kun katsoja alkaa hahmotella mielessään idean rakennetta, haahuilu teoksen ja sen tilan kanssa muuttuu toisenlaiseksi, kun ei yritäkään pelkästään nähdä – sillä näkemiseenhän tuo ruumiillinen suhdekin usein tähtää. Teos purkaa siis teoksellisuuden purkamisen lisäksi myös itse katsomiskokemusta. Hieman banaalisti ilmaisten katsoja huomaa pitävänsä teoksista vaikka ei ymmärräkään miksi, mikä jopa vähän harmittaa – siis laittaa ajattelemaan.

Anhavassa esillä ollut videoteos TANSTAAFL (akronyymi maksiimista ”There ain’t no such thing as a free lunch”) on lyhyt kaupungin tyhjässä yössä kuvattu videoteos, joka on kuin syrjäytymisen rockvideo. Iiris Raipalan koreografia ja karrikoitu humalainen tanssi yhdistettynä Jaakko Kestilän (tuttu muun muassa elektroyhtye Imatran Voimasta) musiikkiin tuottaa hienon ristiriidan, jossa on aimo annos pateettisuutta ja alakuloa.