Löysiä heittelyitä?

Nyt lopetan tämän asian jauhamisen. Olkoon tämä viimeinen postaus aiheesta. Ensin haluan kiittää sitä häkellyttävän runsasta tukea, jota olen saanut joka puolelta: blogeissa, FB:ssä (jota käyn silloin tällöin vakoilemassa) ja kadullakin. Blogini on ladattu kuluneen kuuden vuorokauden aikana yli 21 000 kertaa – huippuna viime sunnuntai, jolloin latauksia oli ennätykselliset 8 923. 
Monet blogikirjoitukset herättivät hyviä keskusteluita: Johanna Vehkoo, Ina Ruokolainen, Päivi Heikkilä-Halttunen, Heikki Kastemaa, Olli Sulopuisto, Pekka Pekkala, Maria Pääjärvi, Tuomas Saloniemi, Juha Siro, Sininen zeppeliini (?), Harald Birger Olausen, Putte Wilhelmsson, Jessica Parland-von Essen, Santeri Nemo (?),  Tommi Melender... ainakin nämä löysin nopeasti. Ja kun tässä moniäänisyyttä on peräänkuultutettu, oli yksi minulle naljaileva blogikirjoituskin onneksi mukana: Esa Mäkinen. Hänen blogiinsa innostuin tänään oikein vastaamaankin "löysistä heittelyistäni", ja laitan vastauksen nyt vielä tähänkin, koska jouduin aamulla aika tarkasti miettimään Kauppalehti-urani vaiheita, sen kytköksiä kapitalistisiin kehityskulkuihin ja kommentieni löysyyttä. Pisti oikein terästävästi vihaksi. Siis tässä:

En nyt jaksa ryhtyä kommentoimaan kaikkia outoja argumenttejasi “löysistä heitoistani”, mutta kun nyt kapitalismiin haluat tarkennusta kysymällä “Onko kritiikin ja kapitalismin suhde muuttunut sitten 1990-luvun, kun tekstit olivat pitkiä ja ne julkaistiin vain yhdessä paikassa?”, niin yritänpä vasta siihen ilmaan mitään löysää.
Kritiikin ja kapitalismin suhde on muuttunut selkeästi esimerkiksi siinä, että ennen vanhaan – kun itsenäisiä toimituksia oli – julkaisijan ja kirjoittajan välille saattoi suhde syntyä hedelmällinen suhde, joka tuotti monessa suhteessa tulosta. Muun muassa niitä distinktioita, jotka firman on helppo muuttaa esimerkiksi imagovoitokseen. Ja sitten muuksikin voitoksi.
Otetaan ihan käytännön esimerkki: kun kirjoitin vuodet 2006–12 (ei siis mitään kaipuuta 1990-luvulle) Kauppalehdelle, varsin aktiivinen tuottajani Markus Ånäs ja minä pallottellimme paljon ideoita edestakaisin. Väliin hän keksi jotain, esimerkiksi että lähden Lontooseen katsomaan Damien Hirstin näyttelyä ja tekisin samalta reissulta muutakin. Journalistisesti tarkastellen Kauppalehti esimerkiksi sai kiperästi startin suomalaiselle Hirst-reaktiolle. Minä sain edes Lontoon matkan maksettua, mutta sekin piisasi, koska hommassa oli tekemisen makua.
Onnistuin vuosien mittaan jopa tekemään lehdelle kaksi skuuppiakin (Neitsyhuorakirkko-tapaus, kun satuin olemaan juuri kritiikkimatkalla galleriassa, kun poliisit tulivat sisään ja sitten Turun avantgardeväärennysjuttu), mikä ei taidekriitikolle ole kovin jokapäiväistä. Nämä perustuivat sattuman lisäksi epäilemättä myös ammattitaitooni, jota lehdelle myin. Meni siis pääosin hyvin.
Sitten alkoi säästökuuri, ja Ånäs sai lopulta kenkää säästösyistä. Otona toimiva uusi pomoni Jussi Jalkanen ei ollut mistään kiinnostunut (varmaan ihan tarpeeksi hommia Option toimituspäällikkönä olemisessa), tuskin reagoi s-posteihini (palataan asiaan ensi viikolla, kyllä minä sinulta vielä jotain tilaan jne.) ja minulta meni kaikki halu avustaa lehteä, jolla ei tuntunut olevan mitään kiinnostusta kehittää journalistisia sisältöjään. Tunsin siis, että työnantaja ei piittaa paskaakaan työntekijästään. Enkä usko, että kyse oli Jalkasesta vaan nimenomaan kapitalismista lieveilmiöineen, joka ajaa tällaisiin kehityskulkuihin. Erään toimituksellisen yksikön itsenäisyys meni, ja seuraamukset alkavat nyt hiljalleen nyt näkyä.
Ja henkilökohtaisesti tarkastellen lisäksi meni saman tien minulta tulot. Ei tässä mitään löysää heittelyä ole: Viime vuonna tienasin lehdeltä n. 800 euroa kuussa, tämän vuoden alusta noin 166 euroa kuussa, missä ei minun kannaltani katsoen ole enää mitään järkeä. Ja ihan kapitalisminkin kannalta: minäkin olen jo jonkinlainen brändi, jota ei yksinkertaisesti kannata noin halvalla myydä. Ei minulle muuten ole erityisen vastenmielistä myydä itseäni kapitalistille – olen sen verran realisti. Ehtojen on vain oltava kohdallaan.
No olisiko minua kannattanut ostaa? Ihan millä tahansa mittareilla Kauppalehden kolmossivun journalistinen taso on romahtanut. Eikä se ole pelkästään minun jutuistani tai niiden määrästä kiinni. Sieltä lähti hiljalleen muitakin kirjoittajia. Ja asioiden seuraaminen, ajassa pysyminen on hiipunut. Mitään intoa ei ole aistittavissa.
No sitten pitää toki kysyä, että kuinka huonosti Kauppalehdellä menee, jotta tällainen kehitys olisi edes taloudellisesti selitettävissä – jotenkin aiheellista ja perusteltua. Viimeisin Alman vuosikertomus kertoo, että vuonna 2011 Kauppalehtiryhmän tulos toki laski edellisvuodesta: liikevaihto oli vuonna 2010 57,9 miljoonaa ja vuonna 2011 56,7 miljoonaa. Järkyttävä romahdus? Liikevoitto oli vuonna 2011 7,4 miljoonaa euroa ja liikevoittoprosentti 13,0%. Kuten tunnettua, bisnemaailmassa yli kymmenen olevaa liikevoittoprosenttia pidetään jo hyvänä. Konetta esimerkiksi pidetään esimerkilisenä tuloksen tekijänä, ja sen liikevoittoprosentti (13,9) oli samaa luokkaa vuonna 2011 kuin Almaan kuuluvan Kauppalehtiryhmän.
Kauppalehdellä siis menee oikeasti ihan hyvin. Miksi se ei näy avustajien kukkarossa lainkaan? Miksi se ei näy lehden paremmassa laadussa vaan päinvastoin. Mistä levikin lasku voi johtua (mikä sekin on ollut kohtuullisen pientä: levikki siis laski ihan vähän mutta levikkimyynti vuosina 2010 ja 2011 oli samat 15 miljoonaa euroa)? Tottakai netistä mutta aivan varmasti myös hiljalleen laskevasta laadusta.
Vittu tässä mitään löysää ole.
Toverillisesti,
Otso Kantokorpi

PS. Eksyin sitten vähän enemmänkin lueskelemaan Johanna Vehkoon blogia, joka oli täynnään erinomaisia juttuja. Esimerkiksi noin vuosi sitten hän kirjoitti selkeän ja tiiviin analyyttisen kommentin meditalojen talousajattelusta. Nythän osaan sen avulla jopa ilmaista, mistä Kauppalehden kokemuksissani on mahdollisesti kyse: sadonkorjuusta ennen loppua. Näin Vehkoo:
"Tämä tapahtuu siten, että toimituksista irtisanotaan niin monta työntekijää kuin mahdollista ja jäljelle jääville asetetaan tiukka budjettikuri. Juttumatkoja ei tehdä eikä kehitystyöhön investoida. Minitoimitus tekee lehteä niin halvalla kuin pystyy niin kauan kuin mahdollista. Jonkin ajan kuluttua lukijat ymmärtävät, että lehden taso on laskenut pysyvästi, joten he hylkäävät sen. Heidän mukanaan häipyvät ilmoittajat. Tähän asti omistaja on korjannut sadon kuolevan lehden, sen työntekijöiden ja lukijoiden kustannuksella." 
Kuolihan se Taloussanomatkin printtinä jo vuonna 2008.