Julkaistua 418: Alakulon kauneutta

Joskus helmikuussa kävin Paul Gustafssonin (s. 1979) näyttelyssä Art Kaarisillassa. Eilen sitten ilmestyi 1/2-lehden juttuni näyttelystä: 

Alakulon kauneutta

Kuva-artesaaniksi vuonna 2006 valmistunut Paul Gustafsson (s. 1979) jatkaa toisessa yksityisnäyttelysään eläinten tutkimista. Tekniikkana on sekä puupiirros että keramiikka – vateina ja veistoksina. Gustafsson lähestyy aihettaan selkeästi ja jämäkästi: eläimet täyttävät kuvapinnan, ja maisema on varsin viitteellinen. Teosten nimetkin ovat selkeitä ja yksioikoisia: Kettu, Tikka, Jänis jne.  Hänen eläimensä ole kuitenkaan mitään edustavia lajityyppejä vaan sangen persoonallisia yksilöitä: niillä on ilmettä, toisinaan varsin arvoituksellistakin. 

Jänis, 2012.

Gustafssonin käyttämä varsin työläs puupiirrostekniikkaa tuo teoksiin tiettyä jähmeyttä, jonka hän kuitenkin pystyy murtamaan pienillä elementeillä: kontrastoivat väripinnat tuovat mukanaan oman tunnelatauksensa, ja monissa teoksissa sateenkaltainen pintastruktuuri tuo mieleen klassisen japanilaisen puupiirroksen, joka valmistui vasta, kun sade viimeisteltiin mukaan. Gustafssonin tapauksessa juuri tämä tuo kuviin lievän alakuloisen, melankolisen vaikutelman, joka tekee eläimistä myös tehokkaamman samastumispinnan. Osa niistä on sympaattisella tavalla ressukoita – samanlaisia ressukoita kuin katsojatkin omine yksinäisine murheineen. Gustafssonin eläinten hienovireiseen tunne-elämään on helppo heittäytyä mukaan. Oletan, että niissä on mukana ripaus omakuvaa, mutta niiden kautta on kenen tahansa helppo peilata elämäänsä. 
 

Kettu, 2012.

Vertailukohtia voi hakea muualtakin kuin Japanista. Gustafssonin ote on toisinaan kuin primitiivisen kuvantekijän. Hän ei juurikaan piittaa perspektiivistä, ja tietty syvyysvaikutelma syntyykin kuvaamisen konventioiden sijaan toisistaan mittaa ottavien värien avulla. Sellaisena se ei enää tuota näköisyyden tai luonnonmukaisuuden illuusiota vaan pikemminkin virittää kullekin työlle ominaisen tunnelatauksen. Tulee mieleen vaikkapa se, miten Paul Gauguin (1848–1903) aikoinaan työskenteli hylättyään perspektiivin ja haettuaan voimaa kansantaiteesta ja myös japanilaisista puupiirroksista. Gustafssonin värimaailma on kuitenkin hillitympi – ja ehkä hyvä niin: väittäisin, että teosten hienovarainen melankolisuus antaa vähäeleisyydessään niille juuri sen tarvittavan voiman, jolla pelkkä kuva muuttuu joksikin muuksi. Turhalla väri-ilottelulla sen voisi helposti latistaa.

Gustafssonin kolmiulotteisista keraamisista veistoksista en ole lainkaan yhtä vakuuttunut. Luonteikkaita nekin ovat, mutta lisää henkeä niihin olisi joillain keinoilla puhallettava. Vaan eiköhän niitäkin keinoja löydy.

Otso Kantokorpi
Kirjoittaja on helsinkiläinen taidekriitikko, jonka on helppo samastua eläimiin.