Julkaistua 416 & Näyttelykuvia 792: Ornamentti ei ole uhanalainen

Palataan alkuviikkoon. Maanantaina avattiin Galleria Ortonissa Kirsi Kaulasen (s. 1969) näyttely (9.4.–3.5.). Pidin taas avajaispuheen ja jotain siitä tarttui varmaan taiteilijaesittelyyn, jonka tein gallerian verkkosivuille:

Ornamentti ei ole uhanalainen

Kuvanveistäjä Kirsi Kaulanen (s. 1969) kuuluu veistäjäsukupolveen, jonka myötä suomalainen modernismi lopullisesti murtui.

Kaulaselle on ollut luontevaa tarttua aiempiin tabuihin ilman mitään erityistä kokeellisuutta tai provokaatiota. Hän tasapainoilee kahden klassikkoarkkitehdin ajatusten välimaastossa: Mies van der Rohen mukaan ”Jumala asuu detaljeissa”, ja Adolf Loosin mukaan ”ornamentti on rikos”. Kaulanen on häpeilemättömän ornamentaalinen eikä siis liity siihen modernistiseen perinteeseen, jonka mukaan ornamentaalisuus on tarpeetonta, koska se vie voimaa taideteokselta. 

Mutta missä on taideteoksen voima? Klassinen kuvanveisto on hakenut voimaa tuottavia jännitteitään esimerkiksi liikkeen ja pysähtyneisyyden väliltä, tasapainosta ja sen järkkymisestä tai vaikkapa keveyden ja raskauden välisestä kuilusta.

Kaulasen teosten suuri jännite tuntuu syntyvän ornamentin pinnallisuuden ja sen yksittäisten motiivien sisäänrakennetun dramatiikan kautta. Kasvi on usein mielletty viehättäväksi – se voi ilmentää vaikka luonnon viatonta suloa, joka on aina ollut valjastettavissa erilaisen symbolismin käyttöön. Mutta entäpä jos kasvi onkin uhanalainen, kuten Kaulasen kaikissa teoksissa on asian laita? Symboliikka kasvaakin yhtäkkiä aivan erilaisiin mittaluokkiin, ja Kaulasen luomaan jännitteeseen tulee mukaan koko maapallon elinkaari, evoluutio, ajatus lopullisesta häviämisestä, peruuttamattomuudesta. Näin hänen kauniisiin ja taidokkaisiin veistoksiinsa syntyy hyytävä jännite, jossa ensinäkemältä aistittu kokemus viehättävästä kauniine heijastuksineen ja kiehtovine fraktaalimuotoineen viettelee katsojaa kohti paljon syvempiä ajatuksia olemassaolon suurista kysymyksistä. Se on hyytävä, koska näennäinen viehkeys on niin petollista.

Veistäjistä puhutaan usein tilan haltuun ottajina, kun he rakentavat kolmiulotteisten kappaleiden avulla suurempaan ympärilleen tilallisia jännitteitä. Kaulasen veistokset ottavat luomiensa varjojen kautta tilan vielä eri tavalla haltuun: ne saattavat muuntua jopa kuin surreaaliseksi maalaukseksi. Veistoksen ja sen sijaintipaikan rajat sulautuvat toisiinsa, ja näin ornamentti ei enää olekaan kuin pelkkää pintaa – juuri se onkin yllättäen keino, jolla veistos sulautuu osaksi tilaa, katsojan kokemusta ja lopulta säikeiksi ajatteluun – osaksi elettyä ja koettua. 

***

Ja olipa taas hyvä tunnelma – sekä avajaisissa että jatkoilla. Syystä tyytyväinen oli kukitettu taiteilijakin: