Luettua 119 & 120: Mihin tarvitsen kriitikkoa?

Olin eilen Suomen arvostelijain liiton (SARV) järjestämässä Kritiikin Päivässä, jossa teemana oli sisältöjen yksipuolistumisen vaikutus sananvapauteen. Alustamassa olivat ensin lakimies ja kirjailija, Suomen PENin puheenjohtaja Jarkko Tontti, viestinnäntutkija Juha Herkman ja Suomen journalistiliiton edunvalvontajohtaja Petri Savolainen. Sitten kaikki puhujat kokoontuivat paneelikeskusteluun, johon minuakin oli pyydetty kommentoijaksi. Puhetta johti Siskotuulikki Toijonen, ja yleisöä oli yli kolmenkymmenen:

 
Hyvät ja selkeät avustukset sekä vilkasta keskustelua, mutta toki varsin tuttua asiaa, tuttuja huolia. Ymmärränkin varsin hyvin, että eräs kollegani oli vähän uuvahtanut koko tilaisuuteen – hän kun olisi rahan sijaan halunnut puhua sisällöistä. Vaan on se niinkin, että hänkin on niitä satasella kirjoittavia – siis niitä, jotka saattavat tehdä viikonkin intohimoista työtä ansaitaakseen sen satasen. Kyllä siinä pitäisi välillä uskaltautua miettimään ansaintalogiikkaakin eikä vain taiteen arvoja. Voisi tämän ongelman politisoidakin: tyytyminen pyhällä hengellä elämiseen ja alistettuun asemaan on epäsolidaarista kollegoita kohtaan. Joukkovoimaa ei voi olla, jos ei siihen uskota, jos ei joukon toimintaan osallistuta. Muuten antaudutaan kapitalismille. Kriitikoiden ja laajemmin kulttuurijournalistien tapauksessa se tarkoittaa sitä, että hyväksymme hiljaisesti median keskittymisen, sisältöjen kaventumisen ja huonot työehdot, mikä johtaa noidankehään – ja muun muassa vääjäämättä sisällöllisesti huonontuvaan journalismiin.
Puhuimme me myöskin niistä tulevaisuuden ennustamattoman tuntuisista asioista, joihin liittyy esimerkiksi koko ammattimaisen kritiikin tarve: onhan esimerkiksi netti täynnä ilmaiseksi kirjoitettua kansalaiskritiikkiä. 
No sisältöjä ja kritiikin tarvetta minäkin koko päivän oikeasti ajattelin. Olin nimittäin aamulla kuunnellut kahteen kertaan Pjotr Tšaikovskin (1840–1893) Kuudennen sinfonian eli Pateettisen sinfonian:

Se sai minut sekä melkein kyyneliin että myös miettimään kritiikin tarvetta. 
Tähän täytyy kuitenkin ensin kertoa vähän taustaa. En ole mikään klassisen musiikin asiantuntija, mutta välillä saan outoja innostuksen puuskia siihenkin suuntaan. Sain puolisoltani joskus aikoja sitten tuliaisiksi Joensuusta kirpputorilta halvalla ostetun Tšaikovskin baletin Joutsenlampi. Olen jo lapsesta alkaen ollut vähän propellipää, mikä tarkoittaa sitä, että johonkin asiaan paneutuessani minun täytyy ensin lukea aiheesta kirja. Vähän itseironisesti ilmoitin, että kuuntelen levyn vasta sitten, kun olen ensin perehtynyt Tšaikovskiin vähän teoreettisestikin. Ja enköhän taannoisella Hämeenlinnan reissullani osunut kahteen divariin, josta kummastakin löysin Tšaikovski-kirjan. Olen nyt lukenut nämä molemmat. Nina Berberovan (1901–1993) Tšaikovski – yksinäisen ihmisen tarina (Fazer 1958) käsitteli Tšaikovskin elämää, ei niinkään musiikkia:

Berberova on minulle rakas kirjailija, oikeastaan vain yhden kirjan kautta. Hänen hieno muistelmateoksensa Kursivointi minun (WSOY 1990) on kirja, johon palaan aina silloin tällöin. Tämä Tšaikovski-kirja oli kuitenkin jopa aika huono: ei sen kautta Tšaikovskin musiikkiin ainakaan saanut mitään otetta. Oli toki kiinnostavaa lukea angstisen, ujon ja oudon säveltäjän kohtalosta, ja luulen, että sillä on merkitystä myös Tšaikovskin ohjelmallisempien sävellysten syvempään ymmärtämiseen. 
Toinen kirja oli sitten vähän tylsempää luettavaa, mutta Tšaikovskin tuotannon kokonaisuuden ymmärtämisen ja sen kontekstualisoinnin kannalta kyseessä on hyvä tiivis johdatus:

Ghislaine Juramien Tšaikovski (Kirjayhtymä 1982) käy lyhyesti läpi Tšaikovskin elämän ja keskeiset teokset myös lyhyinä musiikillisina analyyseinä.
Niinpä olin siis valmis kuuntelemaan. En kuitenkaan jaksanut vielä ryhtyä hyökkäämään Joutsenlammen kolmen vinyylin kokonaisuuden kimppuun, vaan laitoin levylautaselle taannoiselta Salon retkeltä kirpputorilta yhdellä eurolla löytämäni Kuudennen sinfonian. 
Vasta kuuntelemaan ryhdyttyäni aloin miettiä tarjolla olevan levytyksen statusta Tšaikovskin tuotannon tulkintojen joukossa. Kuuntelemani levytys on Fritz Reinerin (1888–1963) johtama ja Chicagon sinfoniaorkesterin (CSO) soittama tulkinta vuodelta 1952.  
Tulkinta teki minuun suuren vaikutuksen, mutta samalla tajusin, ettei minulla ole hajuakaan siitä, mitä mahdollisia muita tulkintoja minun pitäisi kuunnella, jos asiasta kerran näin innostuin. Onkohan tämä Reinerin tulkinta edes ammattilaisten piirissä arvostettu? Nyt joku varmaan kysyy, että enkö luota korviini. Kyllä, osin luotan, ja uskallan häpeilemättä kehua hyllyssäni olevaa levytystä, mutta koska asiantuntemukseni on todellisuudessa niin huono, herää heti kysymys siitä, miten voisin päästä asiaan vielä syvemmälle. Mitä uusia ulottuvuuksia voisin teokseen löytää?
Tajusin aika nopeasti, että minähän tarvitsen asiantuntevaa kriitikkoa! Niinpä vietin ison osaa iltaa verkossa surffailemassa Tšaikovskin kuudenteen liittyviä asioita. Enkä muuten vieraillut yhdessäkään harrastelijablogissa. Nyt ainakin tiedän, että versioita on lukuisia ja että osan niistä haluan ehdottomasti kuunnella. Verkosta löytyneiden kriitikoiden tekstien avulla olen selvillä ainakin siitä, että Wilhelm Furtwänglerin (1886–1954) ja Berliinin filharmonikkojen versio vuodelta 1938 oli aikoinaan sensaatiomainen. Kiinnostavalta tuntuu myös Leonard Bernsteinin (1918–1990) ja New Yorkin filharmonikkojen versio vuodelta 1987 – se on ilmeisesti jotenkin ristiriitoja synnyttänyt varsin henkilökohtainen tulkinta. Sitten kiinnostaa tietenkin venäläinen tulkintaperinne. Olsikohan Jevgeni Mravinskin (1903–1988) ja Leningradin filharmonikkojen versio vuodelta 1949 kiinnostava? Ja kuinka moderni venäläinen tulkinta suhteessa tähän on Valeri Gergijevin (s. 1953) ja Kirovin orkesterin tulkinta vuodelta 1995. Ja hitto: onhan vielä tietenkin ainakin intuitiivisesti ihailemani Neeme Järvi (s. 1937) ja Göteborgin sinfoniaorkesteri 2000-luvulta. Ja nyt en jaksa enää kirjoittaa ja linkittää – löysin minä ainakin kymmenen muutakin kiinnostavaa versiota. 
Minä tarvitsen kriitikkoa! Minun olisi pitänyt aloittaa keskustelu jo SARVin seminaarissa Siskotuulikki Toijosen kanssa, koska hän on klassisen musiikin asiantuntija. Haluaisin tavata useammankin asiantuntevan alan kriitikon, joka auttaisi minua etsinnässäni. 
Ja mihin minä tarvitsen kriitikkoa? Tarvitsen kriitikkoa kontekstualisoimaan minulle mielekkäästi erilaisia versioita, kertomaan minulle esimerkiksi sen, minkälaisiin asioihin kussakin versiossa on keskitytty, mitä painotettu ja miksi. Mitä jossakin on arvostettu, mitä jossakin karsastettu. Ja myös sen miten kyseisen sinfonian ohjelmallisuutta on tulkinnallisesti avattu – satun nimittäin Berberovan kirjan avulla tietämään sen, että Tšaikovski itse koki sen silkan ohjelmalliseksi mutta ei halunnut avata sitä lainkaan. Onneksi olen lukenut Berberovan kirjan, niin voin ainakin edes aavistella sen tuskaisia teemoja.
Tarvitsen kriitikkoa myös siksi, että olen kuvataideihminen, enkä välillä tunne seuraavani edes omaa kenttääni tarpeeksi. Ei minulla ole aikaa viettää seuraavaa vuotta Tšaikovskin yhden sinfonian parissa – eikä edes rahaa ostaa niitä kaikkia versioita, jotka saattaisivat kiinnostaa minua. Minä tarvitsen apua.
Ja muistutetaan vielä, että minua odottaa jo Joutsenlampi ja samat ongelmat. Onneksi tiedän ainakin etukäteen jo sen, että hyllyssäni oleva kolmen vinyylin paketti on Gennadi Roždestvenskin (s. 1931) johtama ja Moskovan Radion sinfoniaorkesterin vuoden 1969 tulkinta, jota alalla pidetään arvossa. Sen verran ehdin jo surffailla.   
Sitten kuuntelin sinfonian vielä yhden kerran keskittyneesti kuulokkeilla. Nautin taiteen avulla ja melko lumoutuneena hetken aikaa elämästäni.
En ehkä palaa aiheeseen, koska aikani ei riitä. 

PS. Opin jopa sen, että jotkut kriitikot eivät Tšaikovskin ko. sinfoniasta edes juuri piittaa. Siitä en välitä, koska minulla on kokemukseeni oikeus ja omat korvat. Kriitikon tarvetta se ei kuitenkaan poista.