Julkaistua 414: Karjalainen tulee kaapista

Minustahan on tullut varsinainen aiheidenkierrättäjä. Eilisessä YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumnissani palasin jo kolmatta kertaa Helsingin Taidehallin Karjala!-näyttelyyn (9.3.–14.4.). Vakavasti ottaen olen mietiskellyt näitä asioita nyt kolmisen viikkoa. Identiteetti on siis hakusessa.

Karjalainen tulee kaapista

Homoista on ollut tapana käyttää ilmaisua ”tulla kaapista”, kun he tulevat julkisuuteen homoseksuaalisuutensa kanssa.

Olen jo 56-vuotias mies, eikä minulla ole ollut juurikaan kaapistatulokokemuksia – ehkä jotain mitätöntä salailun tunnustamista. Mutta vihdoin nyt taitaa olla käynnissä juuri sellainen kokemus.

Helsingin Taidehallissa on parhaillaan Karjala-aiheinen nykytaidenäyttely, jossa kymmenen taiteilijan ryhmä Ozane pohdiskelee karjalaisia juuriaan – monet heistä ovat evakkojen jälkeläisiä. Olin näyttelystä innostunut ja kirjoitin siitä myönteisen kritiikin. Eilen sain yllättäen sähköpostia yli 30 vuoden takaiselta työtoveriltani. Hän kertoi olleensa näyttelyssä ”pala kurkussa” – ja jopa kritiikkini oli ”koskettanut” häntä.

Kirjoitin kritiikissä henkilökohtaisesti muun muassa karjalaiseksi identifioitumisen vaikeudesta. Kirjoitin näin: ”Olen itse esimerkiksi puolikkaan verran rajantakuista taustaa, mutta en ole koskaan osannut identifioitua niihin ihmisiin, joilla on ollut tapana puhua menetetystä Karjalasta. En ole kehdannut. Puheessa on aina ollut jotain vanhanaikaista, ummehtunutta ja sentimentaalista. Kasvoin amerikkalaislähtöisen elokuvan ja rockmusiikin parissa, ja nuoruuteni ainoa kiinnostava Karjala-juttu taisi olla Sleepy Sleepersin albumi Takaisin Karjalaan (1977).”

Sleepy Sleepersin Takaisin Karjalaan -albumi (1977).
  

Kuluneen kolmen viikon aikana olen useammankin kerran miettinyt karjalaisia juuriani, joita en ole koskaan tunnustanut. Olen miettinyt syitä tähän. Ja olen miettinyt myös sitä, mitä paikallinen identiteetti todellisuudessa tarkoittaa. Miten se rakentuu? Mihin sillä pyritään? Myös sitä, miten se konstruoidaan, koska eihän ”puhtaita” paikallisia identiteettejä nykyaikana juurikaan ole. Miten identiteetti valitaan? Useinhan on nimittäin kyse silkasta valinnasta: vaihtoehtoja on tarjolla. Ei patriarkaalisessa yhteiskunnassakaan isänlinja ole ainoa mahdollinen valinta.

Isäni tulee Länsi-Uudeltamaalta, ja hänen isänsä oli jopa ruotsinkielinen, mutta hänenkin sukuhistoriaansa kuuluu kieltäminen. Punakaartilaisena isoisäni koki kotiseutunsa ja sen kielen ilmeisesti lahtarien kulttuuriksi, ja niinpä hän vankileirin jälkeen muutti stadiin ja vaihtoi itsensä ja lapsensa suomenkielisiksi. Minulla ei siis ole mitään uusmaalaista suvun perinnettä – vain neutraali tieto siitä.

Äitini karjalaisuus tuntui nuorena rasittavalta. Karjalaiset olivat niitä ihmisiä, jotka elivät vain menneessä, haikailivat menetettyä Karjalaa takaisin ja puhuivat asioista, joilla ei ollut reaalimaailman kanssa mitään tekemistä. Mitä minä piittasin Pitkäpaaden saaren kalastusveneistä ja rantamaisemista, koska sinne ei ollut mitään asiaa? Suttuisten valokuvien kanssa ei kovin riemukkaita kesälomia vietetä.

Täällä Pitkäpaadessa minulla voisi olla kesämökki.

Sähköpostin lähettänyt työtoverini muisti outoja asioita. Hän kirjoitti: ”Norsunmuistin kätköistä nousi mieleeni, että uhkasit tehdä itsemurhan ennen kuin täytät 30. Niin kamalia me kolmikymppiset olimme. Minua kutsuit infantiiliksi kolmekymppiseksi. Oli kyllä mukavaa aikaa.”

Tästä sähköpostista tajusin oikeastaan aika paljon. Ennen kolmeakymppiä suoritettava itsemurha liittyy tietysti nuoruuteni musiikillisiin idoleihin: Jimi Hendrixiin, Jim Morrisoniin, Janis Jopliniin ja Brian Jonesiin, jotka kaikki kuolivat nuorina. Tällaisiin tahoihin sitä nuorena identifioitui. Miten tällaiseen aatemaailmaan voisi edes yrittää sovittaa ajatusta omasta karjalaisuudesta – tai ylipäänsä mistään paikallisesta identiteetistä? Elin ylikansallisen populaarikulttuurin hegemoniassa.

Nuoruuteni idoli Jimi Hendrix.

Minut riuhtaistiin stadista Etelä-Pohjanmaalle aivan lapsena. Vietin kouluaikani siellä ja sitten kiirehdin takaisin. Minua kutsutaan aika usein pohjalaiseksi, mutta olen kieltänyt sen aina. Olen sanonut, ettei minussa ole mitään pohjalaista, mutta olen valehdellut. Uusmaalaisen isäni äiti on alun perin Etelä-Pohjanmaalta ja karjalaisen äitini äidinisä on samaa heimoa.

Pohjalaisuudesta en kuitenkaan ole vielä nähnyt pysäyttävää nykytaidenäyttelyä, joka saisi minut miettimään juuriani. Ja jos vähän vitsailisin: ei kai pohjalaisuudesta mitään nykytaidenäyttelyä saisi tehtyäkään. Siitä kaapista ei niin vain tulla ulos. Tosin Pauli Hanhiniemi on ilmeisesti onnistunut.

Miellän lähinnä olevani kolmannen polven stadilainen kummaltakin puolelta. Äitini oli Töölöstä ja isäni Pitkänsillan pohjoispuolelta. Mutta todellisuudessa minulla ei ole koskaan ollut vahvaa paikallista identiteettiä – lukuun ottamatta ehkä nykyistä punavuorelaisuuttani, ”rööperiläisyyttä”, mutta sekin on vasta 2000-luvun peruja.

Olen aikoinani opiskellut kulttuuriantropologiaa ja sosiaalitieteitä ja tiedän teoriassa, miten identiteetti on konstruoitavissa ja jopa valittavissa. Se on myös strateginen valinta. Mutta voiko olla valintoja vailla strategioita? Voiko olla ”puhtaita” identiteettiin liittyviä tunnustuksia?

Kokeillaan. Sanon nyt ensimmäistä kertaa elämässäni ääneen: ”Minä olen karjalainen.”

Luotsikutteri Pitkäpaasi on nykyään Suomen merimuseossa. Äitini isän suku on täynnä luotseja.