Bussimatkalla luin tuoreen Taiteen:
Voin nyt myös empiirisesti kertoa, kauanko lehden lukeminen sanasta sanaan kestää: Helsingistä Lahnajärvelle. Loppumatkan mietiskelin lukemaani. Varsin kiinnostava numero, jossa oli juttuja sekä eläimistä että piirtämisestä. Ja oli myös hauskaa lukea vähän vanhemmastakin taiteesta: Kirsi Eskelisen juttu Giambattista Tiepolosta (1696–1770) oli kelpoa luettavaa. Varsinaisesti mietiskelin kuitenkin eläinten roolia taiteessa – olenhan kerran ollut mukana tekemässä hevosnäyttelyäkin, mitä myös lämmöllä muistelin.
Sitten Nesteelle kahville ja heti museolle pressiin. Osa taiteilijoista oli myös paikalla – tässä koko 18 hengen lista (39 portfoliota kävin aikoinani läpi): Tatu Gustafsson, Eija Haapalainen, Tarmo Hakala, Tiina Harjola, Jaana Houessou, Tiina Hölli, Petra Kallio, Lotta-Pia Kallio, Liisa Kanerva, Sami Korkiakoski, Keanne van de Kreeke, Satu-Maaria Mäkipuro, Riikka Niittonen, Rita Rauteva-Tuomainen, Johanna Sarparanta, Aino Toivettula, Ramo Teder ja Katja Öhrnberg. [Ja nyt en, hitto soikoon, jaksa ryhtyä linkittämään kaikkia ja etsimään tietoja.]
Näyttely oli hieno:
En kuitenkaan poliittiskorrektisista syistä viitsi alkaa poimia sieltä suosikkejani, joita toki oli.
Haluan pikemminkin kiinnittää huomiota siihen asiaan, joka minua eniten ilahdutti. Tämä oli jo toinen kerta tänä vuonna, kun olin tekemässä näyttelyä paikallisen taiteilijaseura kanssa – ensimmäinen oli Hämeenlinnassa –, ja olen oppinut tosi paljon. Helsinkikeskeisyyden ravistelu tekee hyvää, ja nyt opin taas tuntemaan paljon uusia taiteilijoita. Näistä salolaisista oli minulle entuudestaan tuttuja neljä. Helsingin ulkopuolella on paljon hyviä ammattitaiteilijoita, joihin on ihan oikeasti syytä tutustua. Ei esimerkiksi Helsingistä Saloon bussimatka kestä kuin puolitoista tuntia, ja bussiasemakin on ihan museon vieressä.
Ja kun tekee retken, kannattaa varata vähän seikkailuaikaakin. Kävin syömässä huonon kiinalaisen buffetin, mutta jälkiruoaksi nautin kahvia ja pullan yhdessä klassisista Salon kohteista, Kuiron leipomossa:
Leipomo on perustettu jo 1930-luvulla, ja eivätköhän nämä kalusteet ole alkuperäisiä:
Sitten pitää tietenkin löytää paikallinen peruskaljajuottola, ja löysinhän minä senkin, Toriterassin:
Suosittelen molempia. Elämys oli moniääninen.
Sitten pitää tietysti bongata julkista taidetta. Salo on tässä suhteessa samanlainen paikka kuin suurin osa suomalaisista kaupungeista: löysää ja epäkiinnostavaa julkista taidetta piisaa.
Otetaan vaikka tämä Ben Renvallin (1903–1979) Seppä Lauri (1963):
Maineikas veistäjä, mutta ei se poista sitä seikkaa, että sepän työn dynaamisuus, liike ja voima eivät juurikaan välity. Jähmeä ja plastiikaltaan vaatimaton veistos.
Tai entä sitten tämä, somerolaisen Seppo Mannisen (s. 1937) Vapauden liekki (1992):
Olen sen verran seurannut Mannisen uraa, että tiedän hänet kiinnostavaksi ja kokeilunhaluiseksi veistäjäksi, mutta ei ehkä kannattaisi kokeilla sitä, miltä tuntuu tehdä modernistisen paatoksen kautta itsenäisyyden muistomerkkiä. Näyttää siltä kuin Manninen olisi miettinyt ennen kaikkea sitä, miltä tällaisen muistomerkin pitää näyttää. Materiaalien yhteentörmäys on kuitenkin epätasapainoinen, eikä kivien käsittelyssä ole mitään otetta. Tyhjää paatosta.
Sitten on tietenkin sellaisia tavanomaisuuksia, jotka eivät jaksa edes herättää raivoa – niin kuin tämä Simo Heleniuksen (s. 1942) Hirvi (1995):
No, testamentissa oli määrätty tekemään näköishirvi, ja veistäjä tekee työtä käskettyä – pitäähän hänenkin leipänsä tienata. Heleniuskin on ihan kiinnostava veistäjä, kun omiansa tekee. On se kyllä aika hurjaa, että 1990-luvulla on vielä tehty tällaista.
Sitten lopetinkin jo julkisen taiteen metsästyksen. Kunhan vain tarkistin, että Salossakin, jossa prosenttiperiaate oli Nokian aikana kunniassaan, on periaate jo silkkaa historiaa – viimeinen hankinta on Bo Haglundin (s. 1963) pieni guassityö vuodelta 2011. Uusi kaupungintalokin (2011) oli jätetty kokonaan ilman julkista taidetta:
Surullisia nämä veistosretket yleensä ovat. Yhtä hyvin voi mennä kaljabaarin vessaan ja miettiä sitä, miten paljon sähköluukun pinta muistuttaa nykytaidetta:
[Itse asiassa aika hieno duuni!]
Ja surullista on Salon arkkitehtuurikin. Salo on kuin mikä tahansa Seinäjoki, Lahti ja moni muu sellainen kaupunki, jossa ruma ja halpa kyyninen bisnesrakentaminen on tuhonnut miltei kaiken 1970-luvulta alkaen. Yleisvaikutelma on juuri tällainen, mitä koin taidemuseon pihalla tupakalla pitkin päivää:
Siellä täällä törmäsi kuitenkin hauskoihin yksityiskohtiin, vahingossa paikalleen jääneisiin outoihin rakennuksiin, kuten tämä vanha klassistinen liikerakennus Koskisen kulma (Jussi ja Toivo Paatela, 1930 – on muuten onneksi suojeltu):
Ja sitten on aseman lähellä Hankkijan vanha hieno viljasiilo – kolme osaa (1935, 1941, 1950):
Vaan eiköhän senkin katolle ole tungettu ruma muovitötsä pilaamaan funkkisrakennuksen fiilistä.
Kiinnostavaa oli kuitenkin haahuilla kaupungilla.
Sitten avajaisiin, jossa pidin puheen täydelle museolle. Tutustuin sitten myös toiseen näyttelyyn, joka kuuluu samaan juhlapakettiin: Tiiti Mendelinin (s. 1941) Näyttämöllä (13.4.–2.6.). Mendelin on vaasalaislähtöinen akvarellisti, joka asuu ja työskentelee nykyään Kemiönsaarella. Hän on taidokas tekijä, joka on löytänyt aiheita muun muassa sukukansoistamme Venäjällä, tanssista, teatterista, sirkuksesta jne.
Unen jälkeen, 2008.
Keskustelin myös vähän Mendelinin kanssa, ja kun kysyin sitä, mistä innostunut mareihin on kotoisin, kertoi hän tädistään, joka vei hänet Kansallismuseoon ja siellä kolahti. Myöhemmin hän sittemmin matkustelutkin marien luona. Niin, että tässä taas todistusta museoiden tärkeydestä!
Sitten bussiin ja takaisin Helsinkiin. Matkalla luin Mendelinin tuoreen näyttelyjulkaisun:
Siinä taidehistorioitsija Pia Lindén-Lamoureux avaa Mendelinin tuotantoa. Olisin kyllä mieluusti vähän pidemmänkin tekstin lukenut – muun muassa Mendelinistä ja mareista. Lopun matkaa mietin päivän retkeä ja uusia taiteilijatuttaviani – ja vähän suomalaisten pikkukaupunkien surkeuttakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti