Hieman epätoivoiselta tuntuu kuroa koko ajan kasvavaa viivettä kiinni, mutta yritetään nyt vielä. Palaan siis toissaviikonlopun näyttelykierrokseen. Onneksi kävin sunnuntaina 11.4. vain yhdessä näyttelyssä. Kyseessä oli Aura Hakurin (s. 1977), Kimmo Peltolan (s. ?) ja Adolfo Veran (s. 1955) Galleria Rantakasarmin yhteisnäyttely Kaiken piti olla kunnossa, muistio eiliselle (18.3.11.4.). Näinhän se menee: joihinkin näyttelyyn ehtii juuri ja juuri viimeisenä päivänä – Suomenlinnaan ei usein lainkaan, mutta nyt onneksi ehdin.
Vasemmalla Hakuri, keskellä Peltola ja oikealla Vera. Peltolan taaemmassa häkkyrässä (Minä suojelen sinua...) on puusta veistettynä puisessa turvaistuimessa keinuva lapsi.
Näyttely yhdisti jollain henkilökohtaisella eksistentiaalisella otteella ja toisaalta selvän yhteiskuntakriittisellä asenteella melko angstista kuvaa maailmasta. Siihen nähden teosten selkeä ikään kuin muotokielellinen yhteensopimatomuus oli tietenkin tavallaan riitasointuisen sopivaa, mutta kun toisinaan puhutaan siitä, miten "ripustus syö" teoksia tai teokset toisiaan, niin tässä on oiva esimerkki siitä. Itse asiassa olisin nimenomaan halunnut tutustua kuhunkin yksityisnäyttelyssä, koska mitään lisäarvoa tällä yhtymisellä ei tuotettu. Selkeää nykytaiteesta tuttua isoa värivalokuvaa (Vera), lapsenomaisella tyylillä flirttailevaa ryöpsähtelevää vesiväriä (Hakuri) ja isoeleistä ahdistunutta miehistä veistoa (Peltola) on vaikea sovittaa yhteen. Lopputuloksessa ei ole klangia, teokset eivät soi keskenään. Hakurin lapsenomainen "huonomaalauksellinen" kuvakieli on minulle vierasta, joten en uskalla siitä oikein mitään sanoa. Sen kuitenkin avoimesti tunnustan, että vika on minun, ei Hakurin. Veran valokuvien henkilöt jättävät minut kysymään tyhjiä kysymyksiä: onko kuvissa hänen isänsä ja äitinsä, miksi he ovat surullisia ja masentuneita, kuka heitä pahoinpitelee, onko kyseessä lavastus, vai ovatko he sittenkin joitain aivan muita henkilöitä mutta keitä? Jotain kontekstia olisi pitänyt olla tarjolla. Nyt teokset näyttävät vain nykytaiteen näköisiltä isoilta värikuvilta, joissa on mykkää angstia. Minulle ne eivät ainakaan puhu. Peltola on kuitekin kiinnostava uusi tuttavuus. Vähän ehkä yksioikoinen angstissaan. Hänessä tuntuu joka tapauksessa olevan sellaista asennetta, jota kannattaa seurata tulevaisuudessakin. Nyt joku lukija ajattelee, että niinpä niin: kyllä pateettinen mies kaltaisensa löytää. Ehkä hän sitten on oikeassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti