Arkkitehtuuria 3: Kun huoltoasema kuolee

Kotini lähellä oleva vanha Esso – alueen tärkeä sosiaalinen solmukohta, jossa muun muassa poikanikin aikoinaan hengaili – muuttui taannoin kylmäksi ABC-asemaksi, ja menoahan se sitten jo oli. Pitkään se seisoi tyhjilläänkin, mutta ylläolevalta se näytti eilen. Tänään se näytti jo tältä:

Olen kuitenkin kävelyretkilläni oppinut, että pysähtyminen kannattaa aina. Yksi parhaista pysäyttäjistä on koko ajan taskussani oleva pieni kamera. Kaupunki on täynnä omituisia tarinoita. Kuvattuani purkutyömaan, huomasin ihan vieressäni omituisen kuvan – vai oisko tuo nyt ihan runo. Mitä lie tapahtunut?

Mutta ihan vakavasti ottaen, onhan tässä fuusioitumisessa ja purkamisessa kyse myös visuaalisen kulttuurin köyhtymisestäkin. Tässäkin menee roskikseen yksi Esson kyltti: 

Pakkohan se on tunnustaa, että huoltoasemissa on useimmiten kyse poikien ja miesten nostalgisesta maailmasta, ja muistan minäkin lapsuuteni huoltoaseman ja sen pajatson. Huoltoasemien Suomeen tuoma visuaalinen kulttuuri on kuitenkin laajemminkin kulttuurihistoriallisesti kiinnostava. Muistinkin  purkutyömaata katsellessani sen, ettei siitä ole pitkää aikaa, kun kirjoitin viime vuonna Taide-lehteen arvostelun yhdestä kiinnostavasta huoltoasemakirjasta. Laitetaan se nyt tähän loppuksi vaikka Lauttasaaren Esson muistoksi. Ja ryhtykäämme miettimään kaikkea muutakin häviämisuhan alla olevaa, jota voimme dokumentoida juuri nyt.

Nostalgian voimaa

Jukka Vesterinen: Huoltoasemakirja. Alfamer 2009.

Nostalgia eli menneen ikävöinti, ehkä usein ihannointikin, ei ole ollut taiteessa kovinkaan arvostettua. Se tuo mukanaan usein myös sentimentaalisuutta, mikä on epä-älyllisyydessään vieläkin huonompi vaihtoehto. Runoilija William Butler Yeatsin mukaan ”sentimentaalisuus on itsensä pettämistä”.
On kai kuitenkin tunnustettava, että suurimmalla osalla meistä on toisinaan ainakin jonkinlainen haikea olo mennyttä maailmaa muistaessa, eikä se aina niin vaarallista ole. En myöskään usko, että jos minulla tulee melkein tippa linssiin (sentimentaalinen osio), kun nyt yhtäkkiä muistan sen sinipunavalkoisen STP-tarran, jonka kiinnitin huolellisesti Hai-saappaani kylkeen, että se kuitenkaan kertoo siitä, kuinka STP-niminen öljyfirma (”Scientifically Treated Petroleum”) sai minut jo nuorena koukkuun ja kuinka siitä asti olen ihaillut heidän tuotteitaan valheellisin perustein. Itse asiassa meni yli 40 vuotta, ennen kuin sain edes selvitettyä tuon lyhenteen merkityksen. Lapsena kyse oli vain tavattoman hienosta tarrasta.
Huoltoasemat ovatkin vaikuttaneet – ainakin poikiin – varsin voimakkaasti nimenomaan visuaalisella ilmeellään. Jopa kahtalaisesti. Itse fyysiset huoltoasemarakennukset ovat olleet sekä arkkitehtonisesti että logojen ja värien kautta brändäämisessään varsin merkittävä pelinavaaja suomalaisessa visuaalisessa kulttuurissa. Ennen niitä myös oli paljon ja joka paikassa. Toisekseen niiden lehti- ja varsinkin tv-mainonta on perinteisesti ollut varsin rajua. Molemmat niin hyvässä kuin pahassakin.

Huoltoasemat ovat siis voimakkaasti osa suomalaisen visuaalisen kulttuurin historiaa, ja pelkästään siksi on hienoa, että niistä on julkaistu kattava ja erittäin hienosti ja runsaasti kuvitettu tietoteos. Näin pääsemme paremmin analysoimaan sitä, mikä meihin tuolloin aikoinaan – siis ennen ABC-monopolia – vaikutti ja mikä mahdollisesti jäi vaikuttamatta. Sitä minkä muistamme heti, voimakkaana reaktiona, välähdyksenomaisesti.
Visuaalisesta kulttuurista kiinnostuneelle on tietenkin silkkaa plussaa, että kirjoittajalla on tekstissäänkin ihan oikeasti myös kriittinen ote, joten öljy-yhtiöiden rooli maailmankaupassa tulee sekin vähän ymmärrettävämmäksi. Jos nyt sattuu olemaan sitä mieltä, että taiteenharrastajankin on syytä olla tietoinen kapitalismin historiasta. Minä olen.