Sitten taas pari päivää kirjastossa. Vasta 22.3. torstaina lähdin katsomaan muutaman näyttelyn – alkoi nimittäin tulla jo vieroitusoireita, kun ei ollut tullut tarpeeksi galleria-annostusta.
Aloitin Galleria Sculptorista, missä oli Maija Närhisen (s. 1967) näyttely Erikoistapauksia (8.–25.3.). Siitähän ei ole pitkäkään aika, kun Närhisellä oli näyttely Forum Boxissa. Hän oli kuitenkin kyennyt rakentamaan aivan erilaisen näyttelyn, ja on myös todettava, että Forum Boxin viime aikoina voimitunut linja pitää tiloissaan yhtäaikaa ikään kuin kolme erillistä yksityisnäyttelyä ei ole oikein toimiva. Kun Närhinen saa nyt esiintyä yksikseen, on tunnelma paljon intensiivisempi. Näyttely oli tosin aika tiivis, mutta juuri sellaisena – toisin kuin Hesarin Veikko Halmetojan kritiikki antoi ymmärtää – varsin toimiva. Pikkuhuoneen Närhinen oli jättänyt kokonaan kuvitteelliseksi tilaksi – aivan hemmetin hauskasti tukkimalla sen sisäänkäynnin:
Närhinen tutkailee kaksiulotteisen kuvan rajoituksia erilaisin tavoin. Useimmiten hän toimii varsin yksinkertaisilla välineillä, paperilla, piirustuksella ja värityksellä, mutta onnistuu herättämään niillä tärkeitä kysymyksiä – aika usein myös hiljaisella huumorilla höystettyjä. Näin hän itse: "Myös paperipinoista koostuvat teokset liittyvät kysymykseen kuvien rajoittuneisuudesta. Miten monta kuvaa tarvittaisiin jonkin esittämiseen? Suurin pinoista näyttää vallanneen kokonaisen huoneen. Pienemmät onnistuvat juuri ja juuri säilymään pinon muodossa."
Pinot olivatkin aika riemukkaita:
Närhisen teokset ovat varmaankin museokonservaattorin painajainen. Jään kiinnostuksella odottamaan hänen mahdollista isoa retrosepktiiviään. Mitenkähän se saadaan koottua?
***
Galleria Huudon Viiskulman toimipisteessä oli Sari Laitisen (s. 1972) näyttely Julmuuksia ja kehräystä (7.–25.3.). Laitinen on taidokas viivan käyttäjä ja kiinnostavan raadollinen maalari, jonka aihepiireissä yhdistyvät melko oudolla tavalla sulo – siis lähinnä kissat – ja tietty aika roisi tapa kuvata maailmaa, ja myös itseään erilaisissa omakuvaversioissa:
Laitinen ei ole paljoakaan pitänyt meteliä itsestään, vaika näyttelyitäkin on takana melko paljon. Olisi itse asiassa hauska nähdä vähän enemmänkin hänen töitään. Vähän hajanaiseksi näyttely kuitenkin jäi – ehkä juuri Auschwitz-fiilisten ja kissojen yhdistämisen kautta. On minullakin ollut kolme kissaa – kunnia Anterolle, Taistolle ja Revolle –, mutta kissat ovat taiteessa jotensakin ongelmallinen aihe. Ne kun vievät kynänjälkeä aina vähän turhan koristeelliseen ja kliseiseen suuntaan.
***
Didrichsenin taidemuseossa oli sitten Outi Heiskasen (s. 1937) 75-vuotisnäyttely Alkumeri (11.2.–19.8.). On se kumma anarkisti tämä Heiskanen! Hän osaa rakentaa hienon ja monipuolisen näyttelyn, vaikka kuinka tuntuisi ihmiseltä, joka väliin vähän holtittomankin tuntuisesti tekee mitä haluaa eikä paljoa säännöistä piittaa – oli sitten kyseessä mustavalkoinen grafiikka, värillinen maalaus, installointi tai nyt myös esimerkiksi videoanimaatio:
Monipuolinen ja vallan mainio näyttely. Sinne siis vain retkelle. Aikaa on koko kesä.
Mutta jäävihän minä olen kriitikkona toimimaan, koska kirjoitin näyttelyjulkaisuun johdantoesseen. Mielipiteeni voin toki ilmaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti