Julkaistua 290: Taide ja raha

Maanantaina tuli ulos YLE 1:n Kultakuumeen kolumnini, jonka kävin viime viikolla lukemassa. Ohjelmasyistä se tuli ulos vasta nyt – normaalin keskiviikon sijaan:

Taide ja raha

Olen juuri ollut Lontoossa katsomassa megatähti Damien Hirstin (s. 1965) näyttelyä. Hirstin yhteydessä puhutaan aina rahasta. Esimerkiksi siitä, että hänen platinaisen, yli 8.000 timanttia sisältävän pääkallonsa tuotantokustannukset olivat 14 miljoonaa puntaa, ja että se myytiin mahdollisesti 50 miljoonalla punnalla.

Yksi seuraamus tällaisesta puheesta on väistämättä se, että Hirstin uskottavuus taiteilijana asetetaan usein kyseenalaiseksi. Ikään kuin hänen ympärillään pyörivä raha poistaisi teosten mahdollisen taiteellisen arvon.

Lontoolaisen The Guardian -lehden taidekriitikko Jonathan Jones kiinnitti vähän aikaa sitten myös huomiota tähän ilmiöön ja kertasi hieman historiaa: esimerkiksi renessanssimestari Rafael (1483–1520) kylpi rahassa, ja Ranskan useampikin kuningas täytti puolestaan  Leonardo da Vincin (1452–1519) rahasäkkejä, ja hän sai vielä kokonaisen linnankin, jossa säilyttää niitä. Jones päätyykin siihen johtopäätökseen, että ”taide on ollut luksusta aina siitä saakka, kun erillistä taidetta on ollut olemassa ja että tätä on jatkunut jo vuosisatoja”.

Asia ei kuitenkaan ole ihan näin yksinkertainen. Kävin Lontoossa katsomassa myös Lucian Freudin näyttelyä. Mutta ei Freudin yhteydessä ole tapana miettiä rahaa vaan ainoastaan Freudin merkitystä maalaustaiteessa – siitäkin huolimatta, että esimerkiksi venäläinen oligarkki Roman Abramovic maksoi eräästä hänen 1990-luvun maalauksestaan Christie’sin huutokaupassa New Yorkissa yli 33 miljoonaa dollaria vuonna 2008.

Roman Abramovickin on käynyt suunnitellun Guggenheimin paikalla jahdillaan.

  

Tai siirrytään Suomeen. Ankkamaalauksista tunnettua Kaj Stenvallia on pidetty varsin kaupallisena taiteilijana. Hänellä oli aikoinaan tapana myydä näyttelynsä loppuun – jopa jo ennen avajaisia. Näin tapahtui vielä aiemmin ainakin yhdessä Cris af Enehielmin näyttelyssä, joka kuulemma myytiin loppuun jopa osin hätäisillä puhelintilauksilla. En kuitenkaan muista kuulleeni kenenkään puhuvan af Enehielmin kaupallisuudesta. Muistan senkin, kuinka Rafael Wardi myi loppuun Helsingin Taidehallin näyttelynsä vuonna 1999. Eikä hätää: Taidehallin toimistohuoneissakin riitti pettyneillekin vielä myytävää, koska Wardi oli tuolloin varsin tuottoisassa vaiheessa. Ja Wardiltahan ei taatusti kukaan hänen menestystään kadehdi – onhan hän rakastettu mestari. Tili taisi kuitenkin vastata meikäläisen mahdollisesti odotettavissa olevan loppuiän palkkatuloja.

Ja jos tätä sattuu kuuntelemaan osa niistä muutamasta tuhannesta suomalaistaiteilijasta, jotka eivät koskaan tule myymään näyttelyään loppuun, tiedän että heitä ottaa pannuun. Tällä kaikella on niin vähän tekemistä heidän arkensa kanssa, vaikka tietyllä tavalla samasta taiteen kentästä onkin kyse.

Jokin tässä kuviossa mättää. Selitys on kuitenkin varsin yksinkertainen, koska taide on kapitalismissa aina myös kauppatavaraa – vaikka se olisi mitä tahansa muutakin. Ja kun markkinoilla toimitaan markkinoiden ehdolla, pitää tavaran arvossa ja sen määrittelytavassa olla isoja eroja, jotta kaikki segmentit saadaan hyödynnettyä. Rikkaita ihmisiä ei halpa taide kiinnosta – pelimiehenä löisin aika paljon vetoa sen, puolesta että miljonääri ja taiteenkeräilijä Carl Gustaf Ehrnrooth ei ole koskaan käynyt Taidemaalariliiton teosvälitystilaisuudessa, josta ihan tavalliset perheet ostavat vaikkapa 1.500 euron maalauksia – usein vieläpä osamaksulla.

Carl Gustaf Ehrnrooth puolustelee Guggenheimia Höblän keskustelutilaisuudessa noin kuukausi sitten.
  

Näin se vain toimii. Ainoastaan kallis ja nimekäs taide tuottaa tietyissä piireissä sellaista hierarkkista eroa, että sillä on sosiaalista merkitystä. Taloudelliseksi pääomaksi muuntunut taide muuntuu näin myös siis sosiaaliseksi pääomaksi.

Kapitalistisessa maailmassa taiteen kenttä romahtaisi, jos ei näitä eroja olisi. Jos taide lakkaisi olemasta luksusta, sen kulttuurinen ja sosiaalinen pääomaluonne romahtaisi, eikä sitä silloin haluttaisi tukeakaan samalla tavalla kuin nyt.

Toinen miljonääri ja taiteenkeräilijä Rafaela Seppälä vaatii taidehankinnoille verovähennysoikeutta. Tätä hän kykenee toki perustelemaan sillä, että näin taiteilijatkin saisivat paremmin elantonsa. Veikkaan kuitenkin, että ei häntäkään ole juuri teosvälitystilaisuudessa tai vähän tavallisemmissa taidegallerioissa nähty. Hänen verovähennyksensä menisivät vain kalliin taiteen ostoon.

Mutta onhan tietysti olemassa ns. tihkumisteoria, jonka mukaan ylempien tuloluokkien verotuksen lieventäminen parantaisi myös köyhempien asemaa, kun tulot ja pääomat tihkuvat tai valuvat alaspäin kulutuksen rattaissa. 

 Kaj Forsblom, Matti Apunen ja Rafaela Seppälä keskustelevat avajaisissa pari viikkoa sitten.

  

Uskokoon ken tahtoo. Tätä tihkumisteoriaa ja ison rahan taidetta yritetään nyt Guggenheimin myötä tuoda suurelta osin veronmaksajien maksettavaksi. Sitten me joudumme vielä jonain päivänä maksamaan 12 euroa siitä, että saamme mennä katsomaan Ehrnroothin ja Seppälän kokoelmista lainattuja verovähennysteoksia verorahoillamme pystytetyssä rakennuksessa.