Julkaistua 291: Ihmiset eläiminä

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi juttuni Lucian Freudin (1922–2011) näyttelystä, jonka kävin taannoin Lontoossa katsomassa.

Ihmiset eläiminä

1900-luvun ”merkittävimmäksi realistiseksi maalariksi” tituleerattu Lucian Freud tunkeutui syvälle ihmissieluun kuin isoisänsä Sigmund Freud konsanaan – ehkäpä vieläkin syvemmälle.

Saksalaissyntyinen mutta jo 1930-luvulla brittiläistynyt Lucian Freud (1922–2011) maalasi miltei koko uransa ajan mallista toista ihmistä – ja toisinaan itseäänkin.

Tulen aina muistamaan, miten Suomen ehkä hienoin muotokuvamaalari, Freudin ikätoveri Tapani Raittila (s. 1921) totesi minulle kerran haastattelussa, että ”ei muotokuva oikeastaan ole lainkaan varsinaista taidetta”. Tarkoituksellisen provosoivahan tällainen lausunto on, mutta jos on vähänkin epäilyjä asiasta, kannattaa matkustaa Lontooseen katsomaan Freudin ensimmäistä kunnon muotokuvaretrospektiiviä ja unohtaa moinen puhe.

Lucian Freud itse oli mukana tekemässä tätä suurnäyttelyä, jossa on esillä 130 teosta seitsemältä vuosikymmeneltä, mutta hän kuoli valitettavasti viime kesänä kesken prosessin. Pieteetillä ja asiantuntemuksella koottu näyttely antaa kuitenkin hienon kuvan erään keskeisimmän brittimaalarin tuotannosta ja tyylin kehittymisestä.

Cézannen mukaan, 1999–2000.
  

Vaikka Freud maalaakin ihmistä ja tekee sen ikään kuin realistisesti, ei hän kuitenkaan ole ihan jokamiehen maalari. Freudin ihmiskuva vaikuttaa varsin raadolliselta, eikä mallien olemuksesta juuri onnenhetkiä hehku. Freud itse on todennut, että hän halusi maalata ”ihmistä kuin eläintä”, ja siksi hänen mallinsa ovatkin usein alasti. Toisinaan hän myös maalasi eläintä, ja niistä maalauksista, joissa esiintyy sekä koira että ihminen, voikin hyvällä syyllä puhua kaksoismuotokuvina, sillä koira ei jää rekvisiitan asemaan. Molemmat saattavat retkottaa sängyllä aivan yhtä elävinä persoonallisuuksina.

Freud oli intensiivinen ja ahkera maalari, joka vaati myös malliltaan paljon. Sessiot kestivät pitkään, ja malleiksi hän kelpuutti vain läheisiään, ”minun ihmisiäni”, kuten hän itse sanoi. Hän oli jopa niin vaativa, että taustanäkymiä maalatessaankin hän vaati mallien läsnäoloa, koska heidän auransa toi huoneeseen oman tunnelmansa. 

Freud oli itsekin koiraihmisiä.

Ja kun varsin voimakkaasti yksityisyyttään varjellut Freud maalasi lähinnä vain läheisiään, maalasi hän tietyllä tavalla itseäänkin, omaa elämäänsä. ”Työni on puhtaasti omaelämäkerrallista. Se kertoo minusta ja ympäristöstäni”, hän on todennut.

Big Sue poseeraa vuonna 1993.
  

Jos Freud vaati malleiltaan paljon, vaatii hän sitä katsojaltakin. Freudin henkilöt eivät ole juhlavia eivätkä aina näytä parasta puolta itsestään. Freudin lihallisuus on joskus aika hurjaa, ja esimerkiksi hänen erään vakiomallinsa biletysystävän, muhkeankokoisen ”Big Sue” Tillyn alastonkuvat 1990-luvulta ovat niin täynnä lihaa, etten muista moista ennen nähneeni. Ja kuitenkaan kyseessä ei ole mikään freak show, sillä maalarin ja mallin luottamuksellinen suhde henkii kuvista varsin voimakkaasti. Itse asiassa tämä jättinainen on omalla tavallaan aivan yhtä hehkeä kuin Éduard Manet’n Olympia – ehkä jonain päivänä yhtä klassinenkin.

Freud on ainakin klassikon asemansa ansainnut.