Julkaistua 40 & Julkista taidetta 19: Julkinen veistos ja paikan henki

Toinen elokuun alkussa lukemani radiokolumni tuli ulos eien 25.8. Olen viimeaikoina pohdiskellut julkista taidetta, mihin aiheeseen palaan kohta myös uudestaan. Tässä joitain ajatuksia:

Julkinen veistos ja paikan henki 

Julkisilla veistoksilla on yksi yhteinen ominaisuus, jota ei tule kovinkaan usein miettineeksi. Ne muuttuvat useimmiten tietyllä tavalla näkymättömiksi. Ne sulautuvat osaksi kaupunkikuvaa eikä niihin tule kuin joissain poikkeustapauksissa kiinnittäneeksi huomiota. Näin käy niissäkin tapauksissa, joissa veistos on voimakkaasti mukana luomassa paikan henkeä.

Paikan henkeä luovia veistoksia ei ole lopulta kovinkaan paljoa, mutta ne ovat sitten sitäkin voimakkaampia. Toisinaan ne antavat paikalle jopa nimen. Minä käyn esimerkiksi harrastamassa kyykkää, vanhaa karjalaista perinnepeliä eteläisessä Helsingissä Bambipuistossa, mutta eihän sellaista puistoa ole olemassakaan muuta kuin kansan suussa. Kyseessä on oikeasti Ensipuistikko, mutta en ole koskaan kuullut kenenkään käyttäneen moista nimeä enkä itse asiassa usko juuri kenenkään sitä edes tietävän. Kansan suussa puisto on saanut nimensä Matti Hauptin veistoksesta Metsäkauris (1957) – nimitys ”bambi” on sekin tietysti kansan suusta kotoisin. Aivan samoin on laita Dianapuiston kanssa. Ei sellaistakaan puistoa virallisesti ole – eikä edes Dianaa. Kyse on Kolmikulmasta, jossa sijaitsee Yrjö Liipolan veistos Tellervo, Tapion tytär (1928). Metsänjumala Tapion tytär on tietenkin suomalainen vastine antiikin jumaltaruston Dianalle. Karhupuistossa Helsingin Kalliossa kansan ääni oli niin voimakas, että Mikael Agricolan puisto muutettiin virallisestikin Karhupuistoksi, koska Jussi Mäntysen veistos Mesikämmen muurahaispesällä (1931) oli niin voimakas – onhan karhu myös Suomen kansalliseläin.

Veistoksissa on tässä suhteessa aika isojakin eroja. Jotkut veistokset eivät tuo paikalle juuri mitään lisäarvoa. Ne vain muuttuvat näkymättömiksi. Jotkut veistokset ovat niin rumia, että niiden näkeminen pistää silmään jatkuvasti. Joitain veistoksia rakastetaan. Veistosten rakastaminen on niin ilmeinen asia, että lehdet ovat järjestäneet niistä jopa yleisöäänestyksiä. Aamulehdessä oli aikoinaan koko Suomen kattava äänestys ja Helsingin Sanomissa oli pari vuotta sitten Helsingin kattava äänestys. Helsingin rakkaimmaksi veistokseksi valittiin tuolloin Emil Cedercreutzin tammaa ja varsaa kuvaava Äidinrakkaus (1928), joka sekin on antanut puistolleen nimen: paikka tunnetaan virallisestikin Varsapuistona.

Minulla on ollut tapana ajatella, että veistosten taiteellinen laatu ei jostain syystä tunnu vaikuttavan niiden mahdolliseen voimaan paikan henkeä luovana tekijänä. Nyt olen kuitenkin alkanut miettiä, että olisikohan oma käsitykseni tästä ns. taiteellisesta laadusta jotenkin viallinen. Olisihan se nyt terveellä järjelläkin selvä asia, että yksi julkisen veistoksen taiteelliseen laatuun vaikuttava tekijä on veistoksen kyky luoda paikan henkeä.

Muta mistä paikan hengessä on kyse? Yksi ulottuvuus on ihmisen kyky samastua paikkaan. Tässä on usein kyse syvällä olevista lapsuuden kokemuksista. Siitä kertoo sekin, että Äidinrakkaus valittiin ylivoimaisesti Helsingin rakkaimmaksi veistokseksi. 

 Panu Patomäki, Työläisäiti, pronssi, 1996.

Äidistä on kyse myös Panu Patomäen veistoksessa Työläisäiti (1996) Helsingin Alppilassa. Realistisessa veistoksessa äiti ja tytär vääntävät pyykkiä. Olen aina ajatellut, että veistos muistuttaa liiaksi sosialistista realismia ollakseen minun makuuni. Se ei ole ikään kuin hyvää taidetta – ainakaan modernistisessa mielessä tai klassisten plastisten arvojen suhteen. Olen kuitenkin jostain syystä epäröinyt koko ajan. Veistos on jotenkin sympaattinen. Ajatus siitä on syntynyt paikallisessa saunaporukassa, ja alueen oma väki sen lopulta sai aikaiseksi. Se on rakkaudella pystytetty. Se seisoo luontevasti suoraan pienelle kallionnyppylälle monteerattuna eikä iske häiritsevästi silmään. Se antaa paikalle oman tunnelmansa. Se luo puitteet vuotuisjuhlatapahtumalle, jossa Alppilan kundit ja friidut muistelevat mutsejaan joka äitienpäivä. Tämä selvisi minulle tämän vuoden toukokuussa, kun satuin patsaan juurelle äitienpäivän jälkeisenä aamuna. Melkein tuli tippa silmään, kun kumarruin ja luin erästä korttia, jossa eräs kundi tervehti mutsiaan ja lupasi tehdä sen joka vuosi niin kauan kuin terveys antaisi periksi.

Pakko sen on olla hyvää taidetta. Minun on kyettävä laajentamaan taidekäsitykseni perusteita.