Nyt saa laiskottelu jo riittää! Eilen aloitin vihdoin näyttelykierrokset, joita aion tänään ja jatkossakin säännöllisesti jatkaa.
Helsingin taidemuseossa on esillä monasti lehtikuvaajana palkitun Hannes Heikuran (s. 1958) sarja Dark Zone (17.6.–4.9.), jossa hän on kuvannut vuoden ajan arkisia helsinkiläisiä näkymiä – tai pikemminkin yksinäisiä ihmisiä tilanteissa, jotka virittävät monipuolisen kirjon eksistentiaalisia tunnelmia – mikäli katsoja vain antautuu niiden oudolle maailmalle.
Keskuskatu, 24.03.2010 klo 12.08.
Kuvia on paljon, ja niiden mustanpuhuva yleisilme on melko yhdenmukainen, ja väliin mietinkin, että olisiko tässä nyt kehittynyt joku mekaanissävyinen formula, jota Heikura on vain täyttämässä. Hieman epäilin myös tietyn sentimentaalisuuden ylikorostumista. Toisinaan käy kuitenkin niin, että kun sinulle alkaa muodostua näyttelystä jonkinlainen yleiskuva ja sitä kautta mielipide ja kun jo höpiset mielessäsi mantranomaisesti muutamaa sanaa, jolla näytelyä tiiviisti kuvaisit, alkavatkin teokset panna oudosti vastaan. Näin minulle kävi nyt. Olin jo mielessäni pyöritellyt sanaa maneerinen, kun yksittäiset kuvat alkoivat hiljalleen erottua ja kertoa kukin omaa tarinaansa. Jouduin ikään kuin antautumaan kuville. Siksi näyttely on tietyn synkän lumoavuuden lisäksi vastustamaton. Se ei outoudessaan tarjoa juurikaan samastumispintoja – vaikka viime yönäkin kävelin baarista kotiin yksinäisessä puistossa, jota sadetettiin – eikä vastaa mitään kuvaa omasta Helsingistäni, mutta se tarjoaa selvästikin erään taiteilijan omalla tavallaan hioutuneen ja käsialaistuneen näkemyksen aiheestaan, mikä lisää selvästikin kuvien kiinnostavuutta ja herättää paljon laajempia kysymyksiä kuin yksinäisten hahmojen – oli kyseessä sitten lintu tai ihminen – tragikoomisuuden havaitsemisen ja siihen surumielisesti hymyillen virittäytymisen.
Aleksanterinkatu 20.04.2010 klo 13.29.
***
Saman museon yläkerrassa oli tajolla toisenlaista valokuvataidetta. Ritva Kovalaisen (s. 1959) ja Sanni Sepon (s. 1960) Kultainen metsä (17.6.–4.9.) jatkaa parivaljakon pitkää ja jo varsin uraauurtavaksi muodostunutta eri kulttuureissa tapahtunutta metsäretkien sarjaa. Heidän alunperin jo vuonna 1998 ilmestynyt kirjansa Puiden kansa lienee jo tuomittu olemaan yksi suomalaisen valokuvataiteen klassikkoteoksista.
Tämä tuore metsänäyttely on rakennettu kolmesta osasta. Henkien saarella perustuu Kovalaisen ja Sepon kuvausmatkaan Shikokuun saareelle Japaniin vuonna 2009. Kahden metsäisen (Japani 64 %, Suomi 72 %) maan metsiin liittyvän kulttuurisen merkityksenannon vertailu on varsin kiinnostavaa. Tätä ryydittää vielä hyvä idea kutsua installaatiollaan näytelyyn mukaan japanilainen taiteilija Reiko Nireki (s. 1958).
Sanni Seppo, sarjasta Kamit, 2009.
Sepon teossarja kuvaa šintolaisuuden ydintä eli sitä kuinka kaikki, myös ihminen, on luonnossa yhtä jumaluutta eli kamia.
Hiljaa huokuu korven honka kuvaa puolestaan suomalaista luonnontilaista metsää – sitä vähää mitä tarjolla vielä on:
Ritva Kovalainen, Närängänvaara, 2010.
Kovalainen ja Seppo eivät kuitenkaan ole pelkkiä metsäromantikkoja. He ovat tuskallisen hyvin perillä siitä, mitä metsissä tapahtuu, kuten jo osoitti heidän hieno kirjansa Metsänhoidollisia toimenpiteitä (2009). Tälle sarjalle on omistettu näyttelyn kolmas osasto.
Ritva Kovalainen & Sanni Seppo, Jokamiehen oikeus, Ilomantsi 2003.
Ihmisten erilaista suhtautumista metsään kuvaa – samalla näyttelyä hyvin rytmittäen – Kovalaisen ja Sepon sekä Ville Tantun (s. 1967) tekemä hypnoottinen videotes Metsäpuhetta (2011). Ottakaa itseänne niskasta kiinni ja pakottautukaa katsomaan myös tämä teos.
Kaikkineen yksi parhaimmista ja vaikuttavimmista tänä vuonna näkemistäni näyttelyistä.
PS. Ja jälleen kerran valokuvataide osoittaa, kuinka monipuolista se voi olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti