Perjantain retkeni päättyi Kaapelitehtaalle, missä sijaitsee muun muassa Suomen valokuvataiteen museo. Tänään kävin katsomassa sen neljä näyttelyä uudestaankin, joten en ole pelkän ensivaikutelman varassa.
Jaakko Heikkilällä (s. 1956) on jo pitkä ura takanaan. Hän on kuvannut omaa Tornionlaakson maisemaa ja ihmisiä ja laajentanut sitten hiljalleen toimintaansa ympäri maailmaa – yleensä erilaisia vähemmistöjä kuvaten. Isossa näyttelyssä Henkeviä porinoita (16.3.–7.8.) on tarjolla kunnon retrospektiivi hänen urastaan. Tosi vaikuttava näyttely, ja näkee selvästi, että yksi valokuvaajan keskeisistä taidoista on päästä lähelle ihmistä. Heikkilältä se tuntuu sujuvan. Toinen hänelle keskeinen aihe on ranta ja vesi – oli se sitten Tornionjoki tai Atlantin valtameri:
Koira rannalla, Itaparica, 2008.
Yhden kuvan kohdalla vähän naurattikin se, miten paljon ns. oikea kuva voi muistuttaa vanhaa sosialistista realismia:
Yrttejä poimimassa, Nazervan, Armenia, 2004.
Sain myös oppitunnin siitä, miten taiteesta kannattaa aina keskustella. En oikein perjantaina saanut otetta Heikkilän toisinaan käyttämään kapeaan pystypanoraamaan, jonka lukemisen koen jotenkin hankalaksi. Nyt sunnuntaina mennessäni uudestaan näyttelyyn törmäsin Heikkilän kollegaan ja myös paljon ihmisiä kuvanneeseen Raakel Kuukkaan (s. 1955), jolle esitin ongelmani. Kuukka arvioi, että Heikkilä haluaa kuvakoolla tuoda mahdollisesti esiin kohteensa ikään kuin sakraalissävyisiä ulottuvuuksia. No, nythän ne pystytkin avautuivat heti ihan eri tavalla, kun asiaa näin tarkastelin. Kannattaa aina puhua taiteesta – ja toki myös taiteilijoiden kanssa. Ja vihjattakoon vielä, että ihan maallikonkin kannattaa nyppiä niitä hihoista. Yleensä ne tykkää siitä.
Pyhää tai maallista – taatusti yksi vuoden tärkeistä valokuvanäyttelyistä.
***
Ja kuinka monenlaista valokuvaa käyttävä taide voi ollakaan! Tuula Närhisen (s. 1967) Eläinkamerat (16.3.–7.8.) pitää sisällään taiteililijan erilaisia neulanreikäkamerakuvia, joissa hän on simuloinut eri elikoiden silmien rakenteiden tuottama kuvia – leppäkertusta karhuun.
Leppäkerttukamera, 2002.
Hienosti installoidussa näyttelyssä on myös mukana Närhisen rakentamia neulanreikäkameroita:
On muuten ihan sama kuinka tarkasti todenmukaisia hänen kuvansa ovat, koska ne saavat katsojan joka tapauksessa miettimään asiaa ihan uudella tavalla. Tajuamaan hyvin konkreettisesti sen, että eläin näkee monin eri tavoin.
***
Ja samat sanat. Taas ihan uusiin maailmoihin. Ruotsalaisen Beata Franssonin (s. 1977) pienessä Projekti-tilan näyttelyssä (16.2.–20.3.) oli esillä ovelasti rakennettu sarja muotiliikkeiden yöllä kuvatuista ikkunoista. Kuvat oli sitten muunnettu muotiliikkeiden eliittikasseiksi:
***
Ja Prosessi-tilassa sama jatkui. Taas ihan uudenlainen ja uudella tavalla vaikuttava kuvamaailma. Heidi Lunabban (s. 1977) Kaksoset (16.3.–22.5.):
Lunabba on järjestänyt työpajoja, joissa lapsia on kuvattu sekä poikina että tyttöinä ja tutkailtu sitä, miten vaatteila ja visuaalisilla merkeillä korostetaan lapsen sukupuolta. Hienoa oli myös nähdä se, miten tällainen projekti ei synny vain luovan yksilön nosrunluutorneista vaan voi olla hedelmällistä yhteistyötä. Tässä tapauksessa yhteistyökumppanina on ollut nykyään Tukholmassa vaikuttava taidehistorioitsija Annamari Vänskä.
Vallan mainio projekti – ja taas ihan toisenlainen tapa käyttää valokuvaa.
***
Olipa siis kahtena päivänä valokuvan juhlaa! Jos haluatte saada yhdellä kertaa hyvän katsauksen valokuvan monipuolisuuteen, niin museoon siitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti