Julkaistua 137: Näin se on musta hauskaa!

Tiina Lamminen (s. 1963) tässä männä viikolla valitti Taidemaalaus-lehden Facebook-sivustolla, että olen liian negatiivinen. Puppua. Tiedän oikein hyvin, että kun näen hyvää taidetta, innostun helposti ja myös näytän riemastuneen oloni. Tänään ilmestyi Kauppalehti, jossa oli lyhyt arvioni Anna Retulaisen (s. 1969) oikein hienosta näyttelystä Gallery Kalhama & Piippo Contemporaryssa (vielä muuten hyvin ehtii, näyttely on päällä 10.4. saakka):

Näin se on musta hauskaa!

Retulaisen maalaustelineellä tapahtuu

Kun taidemaalari Anna Retulainen (s. 1969) piti ensimmäisen museonäyttelynsä vuonna 2007 Amos Andersonin taidemuseossa, hän totesi kiinankaaliaiheisista maalauksistaan: ”Niissä ei ole kiinankaalia, vaan öljyväriä.”

Tällaista asennetta Retulainen on vienyt johdonmukaisesti eteenpäin. Kuvaamisen tai kertomisen sijaan hän maalaa ”vain” maalauksia, ja aika poikkeuksellisesti yleisölle onkin siis tarjolla taiteilija, jonka töitä ei välttämättä tarvitse yrittää kytkeä mihinkään symbolisiin maailmoihin – ei tulkita eikä ymmärtää. Retulaisen opastuksella katsojakin voi yrittää vain antautua maalauksen riemulle.

Lisäksi Retulaisen on onnistunut välttää tuotemerkkimäinen tyyliytyminen. Nytkin hänen näyttelyssään on kuin eri taiteilijan käsialaa olevia teoksia. Joku kangas näyttää vähän romanttiselta, joku vähän ekspressiiviseltä. Joku on täynnä väriä, joku koostuu kuin viivoista. Ja siitä huolimatta näyttelyn kokonaisuus syntyy teoksia yhdistävistä tekijöistä – niiden intensiteetistä, väliin virtuoosimaisuudestakin.

Sininen – Blue, 2010, öljy, 100 x 200. Kuva: Jussi Tiainen.

Maalarina täyteen mittaan kypsynyt Retulainen tuntuu maalavan ihan mitä haluaa ja miten haluaa. Vähän kuin vanhempi kollega Paul Osipow, joka aikoinaan siteerasi Gustav Frödingiä: ”Näin mä maalaan, Donna Bianca, näin se on musta hauskaa!”

Last supper – Muisto lapsuuden kodista (linnut), 2010, öljy, 100 x 200.
Kuva: Jussi Tiainen.

 
Tämä onkin jo jostain 1800-luvulta ollut maalarin oikeus, mutta sen toteuttaminen tuntuu kuitenkin vaativan aika paljon rohkeutta. Tällainen asenne ei kuitenkaan tarkoita löysyyttä, vaan kunkin maalauksen on löydettävä oman olemisensa perussyy ja rakenne. Näin tuntuu Retulaisen maalaustelineellä juuri nyt tapahtuvan.