On se jotenkin kumma juttu, että sitä mukaa kun Helsingin taidemuseo on parantanut juoksuaan, on sen mediaseksikkyys oudosti vain hiipunut. Olen esimerkiksi sitä mieltä, että viimevuotinen Etelä-Afrikan taidetta käsitellyt aika rankka näyttely Peekaboo oli yksi viime vuoden merkittävimmistä näyttelyistä, mutta ei se kovin kummoista julkista innostusta herättänyt.
Toivottavasti nyt ei käy samalla tavalla Intian taiteeseen keskittyneelle Samaan aikaan Intiassa -näyttelylle (4.3.–29.5.). Olin eilen näyttelyn pressissä, ja nyt on sanottava miltei samat sanat kuin Etelä-Afrikka-näyttelyn yhteydessä syksyllä tein: "Tämä näyttely on selkeästi kevään taidetarjonnan kohokohtia, oikeasti aivan erityisen tärkeä näyttely."
Näyttely on sekä yhteiskunnallisesti rankka että taiteellisesti raikas ja oivaltava ja myös varsin kiinnostava sekä kulttuurisesti että jopa puhtaan visiuaalisestikin. Varsinkin feministisesti orientoituneet naistaiteilijat ovat vahvassa vedossa, kuten alla järjestettyjä avioliittoja parodioiva Archana Hande (s. s. 1970), jonka avulla voitte tästä linkistä mennä järjestämään omaa liittoanne:
Vaikuttava oli myös Hema Upadhyayn (s. 1972) slummielämää kommentoiva installaatio Mettä kukista imaisen (2008):
Olen juuri kirjoittanut Kauppalehteen näyttelystä kritiikin, joten palaan siihen ensi viikolla, kun juttu on ilmestynyt.
Mutta kansoittakaa ihmeessä tämä näyttely!
***
Ja jotta lukijani uskoisivat, että kriitikkokin voi joskus olla itsekriittinen, tuotakoon nyt vielä esiin eräs omituinen seikka. Olen ollut museon johtajan Janne Gallen-Kallella-Sirénin kanssa eri mieltä todennäköisesti jokaisesta – ainakin taidepoliittisesta – asiasta, jonka hän on kirjoituksissaan julki tuonut, mutta eilisessä lehdistötilaisuudessa hän puhui varsin hienosti siitä, kuinka taidemuseon tehtävä on myös kantaa vastuuta käynnistämistään prosesseista eikä pelkästään sokeasti ryntäillä maantieteellisten trendien perässä. Tällä hän tietysti viittasi siihen, että museossahan oli muutama vuosi sitten iso Intia-näyttely India Express, jota nyt lähdettiin syventämään. Hän myös korosti sitä, että ei toisellakaan näyttelyllä mitään definitiivisiä tulkintoja Intiasta tarjota vaan lähdetään laajentamaan keskustelua, joka voi saada monenlaisia suuntia.
Ehkä hänkin on siis kehittynyt. Jopa ehkä taiteen voimalla. Hmm?
Hema Upadhyay, Chitra Ganesh (s. 1975), Janne Gallen-Kallela-Sirén, Erja Pusa ja Archana Hande lehdistön edessä. Miespuolinen tosi rankan tuntuinen kuvanveistäjä Valay Shende (s. 1980) istui jostain syystä yleisön joukossa.
PS. Ja nyt jo joku vääräleuka ajattelee, että mihinkähän minä Gallen-Kallela-Siréniltä juuri nyt suopeutta kaipaan. Mainittakoon, että sellaista erityistarvetta ei ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti