Galleria Ortonin verkkosivuilla julkaistiin tänään lyhyt esittelyni kuukauden taiteilijasta Annu Vertasesta (s. 1960), jonka tuoreen näyttelyn avajaisia vietettiin toissapäivänä:
Systeemi ja sattuma
Taidegraafikko Annu Vertanen (s. 1960) kiinnitti taannoin huomiota ottamalla aiheekseen tapetin, tuon banaalilta tuntuvan ja kaikille tutun asian, jonka kautta pääsee todellisuudessa aika ovelasti moniin taidegrafiikkaan liittyvin ongelmiin käsiksi. Toisto, systeemi, ja painaminen tulevat ensimmäisinä mieleen. Näitä teemoja Vertanen kehittelee myös yksittäisissä puupiirroksissaan.
Vertasen puupiirrosten ilmiasu on häkellyttävän kuulas ja hengittävä. Osin kyse on luonnollisesti paperin laadusta, merkittävämmin kuitenkin niiden kerroksista. Yhdessä teoksessa saattaa olla kuusi kerrosta ohuen ohutta paperia, jolloin herkkä syvyysvaikutelma avaa teosta oudolla tavalla myös aivan uusiin suuntiin. Kyse ei ole normaalista tilailluusiosta tai sellaiseen pyrkimisestä, ei efektin tuottamisesta, vaan pikemminkin jostain meditatiiviseen katsomiseen viettelevästä, jota vahvistaa yksinkertaisten elementtien toisto. Toisto ei ole kuitenkaan mekaanista, vaan lähtee osin viemään prosessia sellaisiin suuntiin, josta Vertasella itselläänkään ei epäilemättä aina ole varmuutta. Mukaan astuu myös sattuma.
Vertasen ilmaisu on abstraktia, mutta katsojan on kuitenkin helppo löytää figuratiivisia tarttumakohtia – tai ainakin kuvitella sellaisia löytävänsä. Vertasen systematiikka on sen kaltaista, että siinä on helppo nähdä orgaanisia ulottuvuuksia, vaikkapa kemiallisten yhdistelmien rakenteita tai jopa muistumia DNA:n kaksoiskierteistä. Tällaisen muistuman kohdatessa on hyvä muistaa, että DNA:n rakennekin keksittiin alun perin sattumalta. Tietyssä mielessä taiteilijalle käy kuten luonnon prosesseissa: geneettinen materiaali kopioituu ja siirtyy jälkeläisille – eli siis tuleville teoksille. Toisinaan siinä saattaa tapahtua täysin ennakoimattomia muutoksia, jotka johtavat ajatusta aivan uusiin suuntiin.
Juuri näin ainakin kuvittelen Vertasen työskentelevän. Täytyy myös muistaa, että toisto käynnistyy alusta, ei lopusta. Toisto suuntautuu tulevaisuuteen, ei menneeseen. Vaikka toisto ei sinänsä tuottaisikaan mitään erityisen uuttaa, on sen tuloksena tanskalaisen ajattelija Søren Kierkegaardin mukaan ”sisäisyydelle ja mietiskelylle otollinen asenne”. Sen parempaa kohdetta ei taiteella voi olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti