perjantai 18. maaliskuuta 2011

Näyttelykuvia 325 & 326 & 327 & 328 & 329 & 330: Miten ois 11 näyttelyä päivässä? Tässä jälkimmäinen puolisko.

Jatkan eilistä isoa kierrostani.
Galleria Duetossa oli esillä Heikki Kukkosen (s. 1954) selkeästi – ja jopa vähän kummallisesti – kaksijakoinen näyttely Hopeinen kuu... (9.3.–3.4.). Etuhuoneessa oli pitkään Espanjassa asuneen ja sittemmin hankolaistuneen Kukkosen Espanja-aiheisia tornimaisemia:

  Hienointa aikaa, öljy ja lehtikulta, 2011.

Oli niissä aika hauska surreaalinen viritys, mutta vähän maneeriseksi ja sisäsiistiksi meni, kun enemmän katseli. Ja kulta teki duunit koristeellisiksi. Ei ollut siis minulle tarpeeksi "känsäistä", niin kuin eräällä taiteilijaystävälläni on omasta maustaan tapana sanoa. Toisaalta takahuoneen ensialkuun vähän anakronistisilta vaikuttavat abstraktit monotypiat olivat suorastaan hilpeitä:


Mutta toivottavasti ne olivat ihan tarkoituksellisesti vanhahtavia.

***

Vastapäätä Galleria Katariinassa oli kaksoisnäyttely (16.3.–3.4.). Marjatta Nuoreva (s. 1944) lähestyi Saaristomeren ja Ahvenanmaan maisemia graafisesti:

 
Archipelago V, kuivaneula, 2009–10.

Ja Päivi Pussila (s. 1967) taas Pohjanmaan tasaisuutta maalaten:


Nuoreva on taidokas mutta ehkä tällä kertaa minulle vähän turhan jähmeä. Pussilaa en muista ennen edes nähneeni, mutta aika hyvä fiilis hänen töistään tuli, vaikka tällainen ylilitteä ja vähäeleinen horisontti alkaakin olla maalaustaiteessa jo aikamoinen klisee. Mutta kyllä minä tuollaisen duunin kanssa voisin jopa vaikka elää.
Se on vielä mainittava, että näyttelyidea oli ihan hauska. Kahden erilaisen maisemakuvaajan vertailu on aina hedelmällistä.

***

Ja sitten vähän katua eteenpäin, Valokuvagalleria Hippolyteen, jossa oli kaksi näyttelyä. Isossa tilassa oli Sini Pelkin (s. 1978) näyttely Kaiku kahdelle (4.–27.3.). Aiheena oli siis metatasolla valokuvan kuvankaltaisuus. Oli vähän viileä ja yliteoreettinen pläjäys. Mukana oli myös yksi videoteos, jossa tuhruinen löytökuva eli uutta elämäänsä. Alan olla jo aika kyllästynyt tähän viime aikoina niin trendikkääseen löytökuvavimmaan, joka ei enää tunnu tuovan yhtään mitään uutta valokuvataiteeseen tai representaation problematiikkaan. Ja näinhän se video tietenkin pitää installoida:


Hmmjaa. No lisättäköön vielä, että hänen kollegansa Jani Ruscica (s. 1978) kirjoitti tiedotteessa: "Abstrahoitu tunnepohjainen kokemus nivoutuu erottamattomasti käsitteelliseen, lähes ontologiseen kuvan perusolemusta tutkivaan lähestymistapaan." Niin kai se sitten on. Olenko nyt sävyssäni vähän tylsän populistinen? (Ja tunnustettakoon myös avoimesti, että olen itsekin näitä A4-käyttöohjeita kirjoittanut – ja joskus varmaan vähän hämärään tyyliin käyttäen esimerkiksi sellaisia sanoja kuin idiosynkrasia ja saturaatiopiste, joita jostain syystä suorastaan rakastan.)

***

Siinä Hippolyten takahuoneen etunurkassa, jota koomisen suurellisesti Hippolyte Studioksi nimitetään, oli Kirsti Nenyen (s. 1950) Viimeiset paikat (4.–27.3.). Aika hieno sarja ihmisten viimeisten paikkojen surumielisestä poetiikasta. Olisi tällaista näyttelyä katsonut vähän laajempanakin ja paremmassa paikassa


Vähän muuten naurattikin nähdä Marimekkoa jo toisessa näyttelyssä samalla kierroksella.

***

Galleria Brondassa oli minulle entuudestaan tuntemattoman, Brysselin taideakatemiassa opiskelleen Anna-Maija Rissasen (s. 1983) maisemaalausten näyttely (9.3.–3.4.):


Pienissä töissä jälki meni välillä vähän turhan toisteiseksi – ikään kuin ei taiteilija oikein olisi osannut itsekriittisesti päättää siitä, mitkä ovat keskeisiä, tärkeitä tai onnistuneita duuneja –, mutta kyllä kokonaisvaikutema oli osaava ja joissain kohdin aika elämyksellinenkin. Aika kai näyttää. Hän on kuitenkin varmaan kehittyvä taiteilija.

***
Kierros loppui Galleria Heinoon, jonne Anne Tompuri (s. 1958) oli ripustanut oikein hätkähdyttävän komean näyttelyn (12.3.–3.4.): 


Siinä minä istuin pitkään penkillä ja mietin kuvien maisemallisuutta ja emotionaalista voimaa. Sitten vähän leikittelinkin ajatuksissani. Tuli sellainen fiilis kuin olisin istunut jossain 1960-luvun newyorkilaisessa galleriassa – en ole muuten koskaan edes käynyt Yhdysvalloissa – katsellen jotain heroiista miesabstraktikkoa – siis niinku jotain Mark Rothkoa (1903–1970). Leikkiähän tämä oli, mutta aika hauskaa sellaista. Istuin pitkään ja vähän haukoin henkeäkin. Hienoa, että juuri nainen maalaa näin hurjan komeasti. Aion mennä istumaan sinne penkille uudestaankin.

2 kommenttia:

  1. "Hienoa, että juuri nainen maalaa näin hurjan komeasti."

    VastaaPoista
  2. Oliko kommentissa jotain vikaa? Tarkoitin siis sitä, että tällä tavalla rikotaan hienosti sukupuolittavia stereotypioita. Ei naisten tarvi olla aina herkkii tai miesten herooisen komeita.

    VastaaPoista