Jos en olisi viettänyt yli kolmeakymmentä vuotta oikein epäterveellistä ja huonoa elämää, en olisi sairastunut kakkostyypin diabetekseen, en olisi päässyt julkisen terveydehuollon pariin, en olisi saanut lähetettä Herttoniemen sairaalaan silmänpohjatutkimuksiin enkä siis ehkä olisi koskaan elämässäni nähnyt Helena Pylkkäsen (s. 1945) veistosta Aatamin kylkiluu (1971):
On tästä diabeteksestä siis jotain hyötyäkin. Pylkkänen on nimittäin vallan hieno klassinen veistäjä, jonka töitä ei tule nähneeksi yhtään liikaa. On Helsingissä tosin yksi hänen ulkoveistoksensakin: Suomen Pankin vanhan setelipainon sisäpihalla sijaitseva punagraniittinen Portinvartija (1981). Itse asiassa Pylkkänen on niin mainio veistäjä, että olisi kiva nähdä häneltä vaikka kunnon retrospektiivi.
Ja nyt samalla keksin ideankin, jonka saa ihan kaikessa rauhassa ryöstää. Hylätään puheet siitä typerästä Guggenheimista ja aletaan ajaa Suomeen kuvanveistomuseota, jossa voisi olla pienemmissä studiotiloissa nykyveistoa ja isoissa tiloissa kunnon retroja ja yhteisnäyttelyitä ja merkittäviä ulkomaisia näyttelyitä – vähän niin kuin Suomen valokuvataiteen museossa. Kuvanveiston esittäminen ei nimittäin ole perinteisesti ollut kovinkaan yksinkertaista. Pylkkäselläkin on ollut urallaan vain kolme yksityisnäyttelyä (1991, 1992, 1999). Eikä hänestä ole olemassa mitään julkaisuakaan. Hänestä pitäisi siis tehdä kirjakin.
Ja vaikka minä en nyt niin suuri keramiikkataiteen fani ole koskaan ollutkaan, oli Kati Tuominen-Niittylän (s. 1947) Lähdekin mielestäni varsin kelpo sairaalan käytäväveistos. Itse asiassa aika hypnoottinen:
Muistakaa siis aina käyttää tilaisuutta hyväksenne, kun joudutte epätavallisiin julkisiin tiloihin. Aina sieltä jotain taidetta löytyy.
Näin minä myös sen tyypillisen tilanteen, miten seinille on vain kyynisesti lätkitty jotain. Silloin teokset eivät naapureidensa kanssa käy mitään – edes sisustuksellista – vuoropuhelua. Odotustilassakin oli toisiinsa huonosti sopivasti oikein kökkö, ikään kuin pirtsakka Riitta Nelimarkan (s. 1948) abstrahoitu värillinen grafiikanlehti ja kaksi Olli Ryypön (1917–1988) vähän jähmeää ja vanhahtavaa maisemallista vedosta. Tosin oli hauska nähdä Ryyppöäkin, koska en ainakaan nyt saa päähäni, että olisi nähnyt hänen töitään koskaan.
En kuitenkaan kehdannut kuvata vedoksia, koska odostustila oli täynnä juroja ihmisiä. Ja sitten näkö sumenikin niiden outojen silmätippojen takia.
Näin minä myös sen tyypillisen tilanteen, miten seinille on vain kyynisesti lätkitty jotain. Silloin teokset eivät naapureidensa kanssa käy mitään – edes sisustuksellista – vuoropuhelua. Odotustilassakin oli toisiinsa huonosti sopivasti oikein kökkö, ikään kuin pirtsakka Riitta Nelimarkan (s. 1948) abstrahoitu värillinen grafiikanlehti ja kaksi Olli Ryypön (1917–1988) vähän jähmeää ja vanhahtavaa maisemallista vedosta. Tosin oli hauska nähdä Ryyppöäkin, koska en ainakaan nyt saa päähäni, että olisi nähnyt hänen töitään koskaan.
Toivottavasti sulla oli aurinkolasit mukana, koska silmätipoissa ei pidä olla valoisassa.
VastaaPoistaDiabetes ei ole kiva sairaus. Siihen sairastuu yks sun toinen täti ja setä, mutta pahinta oli kyllä kun kissamme Allu sairastui siihen 5 vuotta sitten ja kuoli viime syksynä.
Siinä pitää olla niin ettei saa olla liiemmälti suruja eikä murheita myöskään. Minä olen kyllä nähnyt tuota Pylkkästä jossain, varmasti lapsena. Toisaalta: tuollainen kuvakieli oli yleinen 1940-50-luvuilla nyt ainakin.