Sunnuntaina kävin pitkästä aikaa EMMA – Espoon modernin taiteen museossa, jossa edellisellä viikolla avattiin sekä Joan Mirón (1893–1983) että Tor Arnen (s. 1934) näyttely.
Mirólta en paljoa odottanut, eikä ei se sitten paljoa tarjonnutkaan. Läheltä on haalittu ne Mirót, joita löytyy, Mirón säätiöltä Barcelonasta on saatu malliksi muutama ihan oikeasti hyvä maalaus ja loput ovat Galerie Lelongin tuoreempaa myyntikamaa Pariisista – niitä hengeltään keskiluokkaisen ja mauttoman elitismin pelimerkkejä, joita aikoinaan tehtailtiin.
Kaupan puolelta sai ostaa peräti 1500-vedoksen sarjaan kuuluvia signeeraamattomia lehtiä yli 800 euron hintaan!
Taidehistoriallisesti täysin merkityksetön ja muutenkin motivoimaton turha näyttely, jonka ainoa funktio taitaa olla katsojien keräämisen yrittäminen. Mukaan oli haalittu myös pieni joukko teoksia suomalaistaiteilijoilta, jotka ovat saaneet Mirólta vaikutteita tai jotka ovat muuten vain Miró-henkisiä. Mukana oli muutama oikeinkin hauska työ, kuten alla Rolf Sandqvistin (1919–1994) maalaama ovi, mutta aika vaatimattomaksi tämäkin kokonaisuus jäi:
***
Mutta onneksi Tor Arne oli aivan toista maata. EMMAn näyttely on tämän omituisen mestarin ensimmäinen isompi museonäyttely, ja jo oli aikakin. Ehdin jo kirjoittaa siitä pienen arvion, joka ilmestyi eilisessä Kauppalehdessä, jonka yli ehdin vain kävellä aamulla kuuden jälkeen kun lähdin Mänttään, missä tätä nyt pienessä hotellihuoneessani postaan:
Tinkimätön maalari
Yhdysvaltalainen taiteilija Ad Reinhardt on todennut: ”Taide on taidetta. Kaikki muu on kaikkea muuta.” Tällaista maksiimia noudattava taiteilija saattaa olla niin tinkimätön, ettei käy edes omissa avajaisissaan. Juuri tällainen taidemaalari on ensimmäisellä retrospektiivisellä näyttelyllään EMMAssa esiintyvä Tor Arne (s. 1934). Ei häntä nytkään näkynyt sen paremmin lehdistötilaisuudessa kuin avajaisissakaan.
Arne ei ole kuitenkaan mikään erakko. Hän toimi Vapaan Taidekoulun opettajana vuosina 1962–1988, rehtorina peräti vuodet 1966–88. Hän uudisti koulun opetusohjelman ja käynnisti sen merkittävän julkaisutoiminnan. Hänen vaikutuksensa sekä oppilaisiin että kollegoihin onkin ollut varsin merkittävä – kriitikko Timo Valjakka toteaa näyttelyn yhteydessä ilmestyneessä vähäeleisen hienossa kirjassa, että Arne on ”taiteilijoiden taiteilija” – kollegoiden ja asiantuntijoiden arvostama mutta suuren yleisön keskuudessa tuntemattomampi.
Nyt on oiva tilaisuus korjata tuntemattomuus, sillä EMMAan on koottu kolmisenkymmentä Arnen öljymaalausta, akvarellia ja pastillia vuosilta 1978–2010.
Nimetön, 1984.
Arne on sekä helppo että vaikea maalari. Hänen maalauksensa ovat usein vaakoja suorakaiteita, joiden leveys saa aikaan horisontaalisen tuntemuksen ja viittauksen maisemallisuuteen. Tämä on helppo nopeasti todeta, ja näin varmaan onkin, mutta jostain aamuisesta tai öisestä hetkestä ja sen valosta käynnistynyt maalaus alkaa telineellä pian elää omaa elämäänsä ja muodostaa omaa valoaan. Vaikeampi on ehkä sitten ymmärtää sitä outoa transformaatiota, joka tapahtuu. Pian maalaus onkin enää silkkaa maalausta, jonka valmistumisprosessia säätelee värien ja valöörien tuottama omalakinen draamansa. ”Maisema on teosten ravintoa, ei niiden aihe”, on Arne itse todennut.
Toisaalta taiteilija itse on sanonut myös: ”Jos maalaus herättää sinussa jotain, iloitse siitä. Maalauksessa on jotain elävää, niin sinussakin.” Näin yksinkertaista se voi silti olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti