Eilen ilmestyi Kauppalehdessä lyhyt kritiikkini Lea Kantosen ja Pekka Kantosen näyttelystä Helsingin Taidehallissa. Vähän minua hirvitti kirjoittaa näinkin ilkeästi, mutta tällainen tunne vain lopulta jäi. Lopullinen juttu on muuten kaiken lisäksi alkuperäistä juttua vielä paljon häijympi, koska ingressi ei ole minun näppäimistöltäni lähtöisin vaan toimituksessa lisätty.
Taidemaailman tosi-tv:tä?
Itseään halukkaasti esittelevä Kantosen taiteilijapari pelastatutuu akateemiselta tylsyydeltä piilokameran eteen
Taiteilijapariskunta Lea ja Pekka Kantonen ovat jo pitkään ja ansiokkaasti tehneet yhteisöllistä taidetta pitkin maailmaa. Lea Kantonen on ehtinyt jo tohtoroituakin projektin myötä, ja nyt on sitten Pekka Kantosen vuoro. Heidän Helsingin Taidehalliin rakentamansa yhteisnäyttely Kodin väreilyä on samalla Pekka Kantosen Kuvataideakatemialle valmisteilla olevan tohtorintyön taiteellinen osuus.
Tällaisissa tapauksissa tutkimuksellinen ulottuvuus ei synny useinkaan valmiiden taideteosten myötä vaan saattaa myös generoida uusia sisällöllisiä elementtejä teoksiin. Pahimmillaan teoksista tuleekin ikään kuin teorian kuvittamista, niin kuin nytkin joiltain osin. Kantoset ovat esimerkiksi kehitelleet uuttaa käsitettä: videokuvan sukupolvittelu. Kyse on siitä, että vanhaa kuvaa esitetään uudessa kontekstissa ja tätä tilannetta taas kuvataan, jotta sitäkin voitaisiin esittää jossain uudessa kontekstissa jne jne. Hyvä näin, mutta tätä prosessia demonstroiva taideteos on samalla auttamattoman tylsä.
Hiustenleikkuu oli varmaan näyttelyn tylsin ja katsojaepäystävällisin teos. Kuva Sakari Viika.
Tämä ei koske koko näyttelyä, ja muutama työ on oikein kiinnostava, muun muassa originellista taiteilijaystävästä Goa Zweygbergkistä tehty muotokuvan kaltainen vaikuttava videoinstallaatio.
Koko näyttelyn perusidea on tuoda Taidehalliin Kantosten koti ja muutamia muita koteja, jotka näyttävät, ettei kodin tarvitse olla hermeettinen piilopaikka vaan että se voi olla myös kohtuullisen avoin monimutkaisten suhdeverkostojen keskittymä ja risteyskohta. Kotiin astuva vieras – nyt siis myös näyttelyssä kävijä – tuo sinne aina jotain uutta.
Jotain perverssiltäkin tuntuvaa Kantosten elämänmenossa tuntuu olevan. Kuinka ihmisten – ja varsinkin kasvavien lasten – psyyke voi kestää alituista kameran vahtivan silmän alla olemista? Kantoset ovat jo pitkään dokumentoineet perhe-elämäänsä sellaisella intensiteetillä, että huimaa. Välillä herää epäilys viettienergian liiallisesta kohdistumisesta omaan itseensä, vaikka puhutaanhan sitä ”terveestäkin narsismista”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti