Kävin keskiviikkona toisessakin näyttelyssä: Ateneumin taidemuseon suurnäyttelyssä Arjen sankarit (18.2.–15.5.), jossa esiteltiin naturalistista maalausta, elokuvaa ja valokuvaa eri maista vuosilta 1875–1918. Tämä on nyt sitä taidetta, josta perussuomalaisten vaaliohjelma tykkää.
Mutta niin minäkin. Oli oikein hauska nähdä näyttely, jossa rinnastettiin aikansa kuvataidetta, kirjallisuutta, elokuvaa ja valokuvaa ja joka oli ripustettu myös aikansa tyyliin vanhahtavan runsaasti. Oli myös hauska nähdä Eero Järnefelt (1863–1937), Akseli Gallen-Kallela (1865–1931) ja Albert Edelfelt rinnastettuna kansainvälisiin kollegoihinsa:
Arjen sankarit Ateneumissa. Kuva: Valtion taidemuseo, Kuvataiteen keskusarkisto / Kirsi Halkola.
Osa teoksista ei nyt niin järin hienoa taidetta ollut, mutta sitäkin kiinnostavampaa katsottavaa ne tarjosivat. Osin ikään kuin dokumentaarisesti, osin myös kriittisillä asenteillaan, kuten Fernand Pelezin (1843–1913) jättimäinen (222 x 625) Ilveilijöitä ja katutaiteilijoita, jonka äärellä viivyin pitkään tutkien mallien tuskallisia ja kyllästyneitä ilmeitä:
Tässä herkullinen yksityiskohta:
Olen kirjoittamassa Ilkkaan näyttelystä kritiikkiä ja luen parhaillaan näyttelyn yhteydessä ilmestynyttä kirjaa, joten palaan aiheeseen vielä – myös siihen, miten ongelmallinen käsite koko naturalismi tietyllä tavalla on esimerkiksi suhteessa realismiin.
Mutta se on todettava, että tämä näyttely kannattaa katsoa jo pelkästään sivistävistä ja kulttuurihistoriallisista syistä. Mahdolliset esteettiset elämykset ovat sitten silkkaa ekstraplussaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti