Tänään ilmestyi Kauppalehdessä harmittavan pikkuinen arvioini Kaarina Kaikkosen (s. 1952) jälleen kerran hienosta näyttelystä Galerie Forsblomissa:
Käytetyn takin poetiikkaa
Kuvataiteilija Kaarina Kaikkonen (s. 1952) tullaan muistamaan ainakin siitä, kun hän päällysti Helsingissä Suurkirkon rappuset 3000 miesten pikkutakilla – syntynyt teos Tie (2000) oli yksi niistä harvoista nykytaiteen teoksista, joita sekä yleisö että kriitikot tuntuivat rakastavan.
Vaikka Kaikkonen onkin tunnettu suurista – joskus suorastaan jättimäisistä – installaatioistaan, on hän aina ollut yhtä lailla pienen muodon mestari. Hänen käsissään vaatimaton kierrätysmateriaali, joka usein koostuu paidoista ja takeista, muuntuu herkäksi runoksi tai tarkoiksi huomioiksi yksilön ja yhteiskunnan toisinaan tragikoomisista suhteista.
Joskus hyvyys häivähtää taivaanrannassa, 2010. Kaikkosen työtä leimaa myös jatkuva uusiutuminen. Vaikka hänen materiaalivalikoimansa olisikin sinänsä melko vaatimaton, kykenee hän taikomaan käyttämästään kierrätysmaterialista jatkuvasti uusia ulottuvuuksia, uusia oivalluksia ja assosiaatioita, joita katsoja voi kokea kerta kerralta melko isolla tunneskaalalla. Välillä hänen teoksensa pitävät sisällään suorastaan modernistista formaalia kauneutta, välillä ne ovat pakahduttavan täynnä tavallisen ihmisen ja arjen ylevyyttä ja välillä ne huokuvat lempeää huumoria. Niitä voi lähestyä monista tulokulmista, ja ne tuntuvat kestävän vaivattomasti tämän kaiken.
Kaikkosen työt ovat usein myös henkilökohtaisia. Hän itse on kertonut hakevansa ääriviivojaan – yksityisen ja yleisen rajapintaa. Tähänkin projektiin on materiaalille herkistyneen katsojan helppo samastua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti