Eilen näin toisenkin hienon näyttelyn. Anna Retulaisen (s. 1969) näyttely (11.3.–10.4.) Gallery Kalhama & Piippo Contemporaryssa oli aikaa huikeaa maalamisen riemujuhlaa. Palaan asiaan tarkemmin sitten, kun Kauppalehteen tänään kirjoittamani pieni arvio joskus ilmestyy.
Näyttelyssä oli minulle yksi herkullinen yksityiskohta. Haastattelin Retulaista viime elokuussa hänen siirtolapuutarhamökillään, ja hän kertoi olevansa juuri maalaamassa omenapuutaan – "maailman kauneinta omenapuuta":
No nyt se oli sitten valmis:
Oma puu – Autumn Wind, öljy, 2010.
No eihän näitä tavallaan saisi liiemmälti vertailla, koska Retulainen ei kuvaa tai kerro mitään vaan tekee maalauksia, levittää öljyväriä kankaalle. Mutta kukapa minua estäisi olemasta toisinaan tyytyväinen omaan kokemusmaailmaani – ihan sillä lailla kuin itse haluan?
PS. Kun ei lehtijuttuunkaan mahtunut, niin laitan tähän kyllä yhden ankaran kriittisen huomion. Iso tila oli oikein hienosti ripustettu:
Mutta pieni takahuone oli niin perseestä kuin olla voi. Jos tämä punainen työ ei kerran mahtunut ripustukseen, olisi sen voinut jättää pois, ja sivuseinän kiiltävät yhteistyökumpanitarrat eivät oikein toimi maalausten kontekstina:
Ei tällaista saisi tehdä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti