Tänään tuli ulos Yle 1:n Kultakuumeen radiokolumnini, joka aloitti tavallaan uuden kauden radiourallani: kolumnien määrä on nyt lisääntynyt aiemmasta noin kerran kuussa tahdista siihen, että teemme vuoroviikoin Minna Lindgenin kanssa kolumneja. Ainakin tällä hetkellä tämä tuntuu fantastiselta. Tällainen viiden minuutin kommentti maailmanmenoon ja kulttuuriin tuntuu muotona mainiolta, eikä ainakaan toistaiseksi ole juurikaan tullut sellaista tilannetta, että olisin joutunut miettimään epätoivoisesti sitä, mitä sanottavaa juuri tänään olisi. Joka päivä tuntuu tapahtuvan jotain pientä ja kiinnostavaa, joka ohjaa ajatusta mitä omituisimpiin suuntiin. Niin kuin silloin, kun kävin haastattelemassa taidemaalari Anna Retulaista (s. 1969) hänen siirtolapuutarhapalstallaan – "maailman hienoimman omenapuun" alla – tulevaa Galleria Ortonin vuosijulkaisua varten. Kolumnissa jätin taiteilijan nimettömäksi, koska halusin pysyä yleisemmällä tasolla. Mutta Annaa minun on siis aiheestani kiittäminen. Hänen haastatteluunsa palaan vielä myöhemmin.
Anna Retulaisen mielestä hänen omenapuunsa on maailman hienoin.
Puurokattila ja maailmankaikkeus
Olen haastatellut lukemattomia kuvataiteilijoita. En ole koskaan kyllästynyt siihen vaan koen sen edelleenkin suureksi etuudeksi: saan tehdä sellaista. Saan vierailla taiteilijoiden työhuoneilla, kuunnella heidän ajatuksiaan oman työnsä äärellä ja nähdä sen, miten ja missä olosuhteissa taide syntyy. Olen aina yrittänyt kirjoittaa taideaiheisia tekstejä niin, että niistä kuuluisi ”taitelijan ääni”. Olen tällä hakenut autenttisuutta ja ehkä siis myös vakuutusta lukijalleni siitä, että puhun silkkaa asiaa enkä vain keksi omasta päästäni jotain esteetistä liirumlaarumia.
Olen kuitenkin oppinut sen, ettei taiteilijan sanoihin aina ole luottamista. Taiteilijat ovat tavallisia ihmisiä. Joskus heitä väsyttää ja kyllästyttää. Joskus he puhuvat mitä sylki suuhun tuo ja joskus he saattavat valehdella huvikseenkin – tai ties mistä syystä. Toisinaan heidän puheistaan ei vain ota selvää. Viime viikolla kävin haastattelemassa erästä taidemaalaria, joka sanoi maalavansa yleensä vain sellaisia asioita, jotka ovat lähellä ja tuttuja. Niitä on helppo maalata eikä tarvitse käyttää ylimääräistä energiaa aiheeseen tutustumiseen. Sitten kun aloin purkaa haastattelua ja kirjoittaa tekstiäni, luin myös hänen varhaisempia haastatteluitaan. Eräässä muutaman vuoden takaisessa hän sanoi, ettei ”hänellä saa olla liian henkilökohtaista suhdetta kuva-aiheeseen eikä hänen muutenkaan ole hyvä tietää siitä liikaa”.
Valehteliko hän? Mistä minä tiedän? Aloin miettiä sitä, että eihän lähellä oleminen tarkoita välttämättä sitä, että johonkin esineeseen on henkilökohtainen suhde. Puurokattilani on lähelläni joka päivä, mutta ei kai minulla ole siihen kovinkaan henkilökohtaista suhdetta. Vai onko sittenkin? Olen vähän aikaa sitten muuttanut ihmisen luokse, jolla on minulle vieraat kattilat, ja olen ajatellut, että pitäisiköhän minun ostaa puurokattila, joka olisi ensi alkuun ihan minun omani ja johon voisin muodostaa henkilökohtaisen suhteen.
Kyseessä on juuri tämä pohjaanpalanut puurokattilayksilö.
Sitten mietin taas haastateltavaani. Taidemaalarihan voi tarttua puurokattilaan aiheena monellakin tapaa. Hän voi kiinnostua kattilasta visuaalisen havainnon kautta: onpas siinä kiinnostava muoto tai pintastruktuuri tai kiilto tai sen tuottama heijastus voi olla jännittävä… Toisaalta hän voi kiinnostua siitä sen takia, että se on niin tavallinen ja arkinen objekti, että kaikki sen tunnistavat, joten kuvan katsomiseen ei tule sen kautta ylimääräisiä jännitteitä. Taiteilija voi esimerkiksi keskittyä siihen itse maalaamisen ihmeeseen, siihen että muutama pigmentin sutaisu kankaalle tuottaa ihmisille ajatuksen puurokattilasta vaikka kyseessä onkin vain kankaalle tietyllä tavalla levitetty väri. Mutta onhan puurokattilalla toisaalta symbolisiakin merkityksiä: siinä on jotain kotoista, lämpöistä ja turvallista…
Tällaisiin ajatuksiin siis ajauduin kirjoittaessani juttua taidemaalarista. No, nyt voisin sanoa, että ainakin jonkin hyvän taiteen määritelmän hänen taiteensa täyttää: se saa ihmisen ajattelemaan monia eri asioita ja jopa varsin kompleksisesti ja myös abstraktisti – vaikka kyse onkin figuratiivisesta taiteesta. Ajattelen sellaisia asioita kuin että mitä on lähelläolo, mitä on henkilökohtainen ja mitä tarkoittaa se, että tietää jostain asiasta jotain. Oikein kun aletaan saivarrella, teräksisen kattilan yhteydessä voidaan miettiä sitä, mistä teräs syntyy, miten eri tavoin sitä seostetaan. Toisaalta olen ihan varma, että maalari, joka on kiinnostut pigmenteistä, on kiinnostunut myös teräksen koostumuksesta teräksistä esinettä maalatessaan.
Haastattelijana olen myös mukana prosessissa, jossa taiteilijalle kehittyy tietty vakiotarina. Taitelija sanoo lauseen, minä kirjoitan sen muistiin ja julkaisen, taiteilija ajattelee, että ”ohoh, sanoinpa minä tuossa kohdin osuvasti” ja toistaa ajatuksen sen jälkeen aina samassa kohdassa kertoessaan urastaan – myös seuraaville haastattelijoille. Näin tarinat yksinkertaistuvat. Olen huomannut, että yksi työni suurimmista haasteista on päästä noiden vakiotarinoiden taakse. Siihen päästäkseen on katsottava teoksia tarkemmin ja keskityttävä myös aiheisiin. Ja silloin voi joutua keskustelemaan taiteilijan kanssa vaikkapa puurokattilasta ja päätyä maailmankaikkeuden rakenteeseen.
Kyllä taide on aika hieno asia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti