Olen viime aikoina pitkän kuivan kauden jälkeen tehnyt vähän liikaakin töitä. Blogin päivittäminen kärsi ensin jostain kompleksisesta lamaannuksesta ja sitten ihan yksinkertaisesta ajanpuutteesta. Koska alkuperäinen aikomukseni oli kirjoittaa kuitenkin esimerkiksi kaikista – siis ihan kaikista – näyttelyistä, joissa käyn, yritän kuroa syntynyttä aukkoa hijalleen kiinni. Palaamme nyt sunnuntaihin 5.9. Kiireellisyydestä kertoo se, että samana päivänä olin ensin haastattelemassa Outi Heiskasta (s. 1937) Lallukan taiteilijakodissa:
Sitten olin Galleria Ortonissa katsomassa kuinka Pirkko Nukari (s. 1943) ripusti näyttelyään, jotta osaisin avajaispuheessani sanoa jotain:
Ja sitten kiirehdin Galleria Sculptoriin purkamaan Villu Jaanisoon (s. 1963) kanssa kuratoimaani Julkisen veistotaiteen museo -näyttelyä, josta en edes ole oikein kertonut vielä mitään (palaan siis joskus siihenkin):
Toinen näyttely poistuu ja toinen tulee vauhdilla tilalle: jukiset veistokset väistyvät,
ja Anne Meskasen (s. 1966) kasvihuone on jo sisällä.
Sculptorin jälkeen alkoi yö jo olla lähellä, mutta laadin vielä puheen Nukarin maanantain 6.9. avajaisiin. Muokkasin saman tekstin myös Galleria Ortonille verkkokäyttöön. Onneksi Nukaria on helppo kehua – on nimittäin sen verran hieno veistäjä – rehellisesti ja ihan sydämestä, ja sen sitten teinkin:
Osamme luonnossa
Kuvanveistäjän ammatti on ollut perinteisesti miehinen, mutta Suomessa ei onneksi ole tarvinnut pitkään aikaan kiinnittää erityishuomiota siihen, että naispuolinen kuvanveistäjä pitää näyttelyn. Yksi syy tähän on se, että meillä on jo kauan ollut tekniikoiden ja välineiden suhteen niin kovan luokan naispuolisia mestariveistäjiä. Yhteen näistä pioneereista saamme tutustua Galleria Ortonin syyskuun näyttelyssä.
Pirkko Nukari (s. 1943) on vienyt klassista pronssiveistoa uusiin ulottuvuuksiin sekä muotokielen että myös patinoinnin suhteen. Hänen käsissään raskas metalliseos kokee aina yhtä vakuuttavasti sen kaikista ihmeellisimmän muodonmuutoksen, joka kuvanveistoa parhaimmillaan leimaa: aine muuttuu aineettomaksi, raskas ja staattinen aine saa kuvanveistäjän maagisen taituruuden kautta uusia aineettomia ulottuvuuksia, mukaan tulee muun muassa sellaisia abstrakteja asioita kuin liike ja aika.
Nukarin käsissä kyse on tavallaan vielä monimutkaisemmasta muodonmuutoksesta kuin abstraktin veistäjän käsissä. Nukari nimittäin tekee tuon maagisen kosketuksen figuratiivisen taiteen ja varsin konkreettisen luonnonkuvaamisen kautta. Hänen teoksissaan saattaa liikkeen ja tasapainon tai sen järkkymisen lisäksi olla sellaisiakin ulottuvuuksia kuin kulloinkin luonnossa vallitseva lämpötila. Nukari nimittäin osaa kuvata esimerkiksi kylmissään kyyhöttävän linnun niin, että katsojakin tuntee väristyksiä. Mutta hänen muovaamansa lintu oksalla ei ole koskaan pelkkä luonnonmukainen kuva linnusta, vaikka se onkin näköinen. Se on näköinen osittain sen takia, että Nukarilla on myös biologinen tausta – hän nimittäin aikoinaan kävi henkien taistelua biologian ja kuvanveiston välillä – ja sen takia, että Nukari tekee koko ajan luonnoksia havainnosta. Mutta teoksissa ei ole koskaan kyse sen paremmin luonnontieteellisestä havaintotaulusta kuin mistään postikorttimaisen sievästä näköiskuvastakaan. Nukarin teoksissa on aina jotain enemmän: niissä on taiteilijan kädenjälki, taiteilijan tulkinta, joka useimmiten sijoittaa sen näennäisen pienen ja yksinkertaisen aiheen paljon laajempiin yhteyksiin. Kollega Inari Krohn (s. 1945) on osuvasti todennut hänen työstään: ”Materiaali on tietyllä tavalla ylittynyt. Kysymyksessä on ilmaisu, joka vie perimmäisiin kysymyksiin, omaan osaamme luonnossa, ekologiseen tietoisuuteen.”
Avajaisten jatkoilla ravintola Salvessa sai onneksi vähän hengähtää, ja tunnelma oli oikein kunnon vanhahaikaisten avajaisten tavalla hauska.
***
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti