Julkaistua 55: Mitä abstraktin taustalla muhii?

Ja taas meinasi iskeä unohdus. Huhtikuun lopulla haastattelin taidemaalari Lauri Ahlgrénia (s. 1929) hänen tuotantoaan käsittelevää kirjaa varten. Kirja Lauri Ahlgrén (Parvs Publishing 2010) ilmestyi jo jonkin aikaa sitten. Tässä siis juttuni, jonka kirjoittaminen oli minulla suuri ilo:

 Lauri Ahlgrén Lallukan taiteiljakodissa viitisen kuukautta sitten.

Mitä abstraktin taustalla muhii?

Kun tapaan taidemaalari, professori Lauri Ahlgrénin (s. 1929) Lallukan taiteilijakodissa haastatellakseni häntä hänen pitkästä urastaan, hän innostuu vähän väliä puhumaan pikemminkin muista ihmisistä kuin itsestään. Ensimmäinen nimi, joka saa Ahlgrénin innostumaan, on pietarilainen matemaatikko Grigori Perelman, joka vuonna 2002 ratkaisi ns. Poincarén otaksuman. Tämä matemaattinen ongelma liittyy monistoihin – monisto on euklidiselta avaruudelta lokaalisti näyttävä topologinen avaruus. Ei kuitenkaan syytä huoleen, jos asia tuntuu vieraalta, sillä ei se taida kuulua taiteenharrastajan yleissivistykseen, vaikka se Ahlgrénia kiehtoisikin. Mutta hän kyllä näyttää meille tuon kiehtovuuden.

Ahlgrénia matematiikka on kiehtonut aina. Ja siltikin hänet luokitellaan usein suomalaisen 1960-luvun informalismin edustajaksi. Informalismissahan kyse oli ankaran muodon hylänneestä abstraktiin ilmaisuun liittyvästä taidesuuntauksesta, joka voitti alaa 1950-luvun lopulla ja varsinkin 1960-luvun alussa, silloin kun Ahlgrénkin alkoi vakiinnuttaa paikkaansa Suomen taide-elämän keskiössä. Kyse oli siis varsin epämatemaattisesta tavasta maalata. Mutta eivät Ahlgrénin siveltimenvedot koskaan olleet sellaisia spontaaneita gestuureita, joita hän olisi levittänyt pelkkää tunne-elämää heijastelevina automaattikirjoituksen kaltaisina abstrakteina merkkeinä kankaalle.

Vaikka Picasso puhuukin mieluummin itsevarmasti löytämisestä kuin etsimisestä, on taiteilijan tie todellisuudessa useimmiten tuskaistakin etsimistä, joka varsinkin eräässä piirteessään muistuttaa paljonkin matematiikkaa. Perelmanin nimittäin vasta oletetaan ratkaisseen Poincarén otaksuman. Hänen työnsä on ikään kuin lupaava ratkaisuyritys, ja nyt eletään vaihetta, jossa matemaatikot sitä testaavat ja jalostavat ja yrittävät myös murtaa. Tämä vaihe saattaa kestää pitkäänkin, jolloin elämme odotuksen ja oletuksen tilassa. Aivan samalla tavalla toimii taiteilijakin. Aina kun hän on keksinyt ratkaisun kussakin keskeneräisessä työssä mieltä vaivanneeseen ongelmaan, kaihertaa taustalla kuitenkin epäilys tai mahdollisten maailmojen tuottamien loputtomien vaihtoehtojen avaruus. Jo siksikin teemaan ja yksittäisiin motiiveihin on syytä vähän väliä palata.

”Nyt tuo pompejinpunainen väripinta näyttää tuovan teokseen jännitteen, joka saa sen tilan lisäksi elämään myös ajassa. Mutta entä jos muuttaisin sen suhdetta tuohon keltaiseen lisäämällä hieman valöörikontrastia…” Näin Ahlgrén saattaa ajatella, ja samalla teos voi saada aivan uuden suunnan. Eikä katsojan tarvitse edes tietää, että pompejinpunainen on syvä rusehtavanpunainen maaväri, jota esiintyi pompejilaisissa rakennuksissa. Katsojan täytyy vain katsoa ja nähdä ja miettiä näkemäänsä. Toki katsojan mielikuvitusta saattaa kiihottaa se urbaani legenda, jonka mukaan aitoa pompejinpunaista ei voi enää saada, koska sitä tuottaneet marjat kuolivat sukupuuttoon Vesuviuksen purkauksessa…

Urbaanien legendojen tavoin ei taidekaan ei vastaa sitä todellisuutta, jota se eri tavoin kuvaa. Tämä saattaa tuottaa toisille ihmisille ongelmia – silloin kun esimerkiksi puhutaan näköisyydestä, yhdestä taiteen ikiaikaisista ongelmista. Mutta eivät tätä tee muutkaan asiat, ei historia, ei matematiikka eikä kansantaloustiede. ”Karttaa ja maastoa ei pidä samastaa eikä sekoittaa toisiinsa”, totesi aikoinaan psykologi ja semantikko S.I. Hayakawa, toinen nimi joka saa Ahlgrénin innostumaan. Ahlgréninkin tarpoo toisinaan kuin upottavassa ja sameassa suossa, mutta tarpomisen tuloksena syntyvä kuva saattaa vaikuttaa hyvinkin kirkkaalta ja täsmälliseltä. Ja sitä se ajatuksellisesti aina onkin.  

Hayakawa huomautti myös siitä että jos näet jossain tilanteessa vain sen, mitä muutkin näkevät, olet niin voimakkaasti kulttuurisi edustaja, että olet sen vanki.

Juuri taiteilija on se henkilö, joka murtaa puolestamme kulttuurisen vankilan muureja. Jos hän näkisi ja kuvaisi vain sen, minkä me muutkin näemme, ei hän olisi taiteilija.

***

Lauri Ahlgrén syntyi Karkussa metsätyönjohtajan perheeseen. Lapsuudenkoti ei ollut mikään erityinen taidemiljöö. Isä ja setä kuitenkin piirsivät hevosia – metsätyöjohtaja kävi otsamassa metsiä, luki, kaadatti ja ajatti – ja laivojakin, mutta eivät  nähneet tällaisessa hommassa mitään erityisiä arvoja.

Piirtäjä tuli Ahlgrénistakin. Ja harrastus vei hänet myöskin teini-ikäisenä ABC-piirustuskoulun oppilaaksi. Tämä aikoinaan hyvinkin merkittävä kirjekoulu vilahtaa itse asiassa monenkin suomalaisien mestarin varhaiskehityksen taustalla. Koulun itselleen asettama tarkoitus oli tehdä piirtämisestä ”hauska ja tervehenkinen harrastus, joka opettaisi näkemään luontoa uudella tavalla”. Mutta kyllä koulu ammattiinkin kehotti. Ahlgrénkin kertoo, että koulun ohjeiden mukaan hän lähti pyrkimään Suomen Taideakatemian kouluun, jonne sitten pääsikin ensi yrittämällä vuonna 1950. Välillä hän oli ehtinyt käydä Puolustusvoimain asepajan (eli Tykkitehtaan) ammattikoulun sekä myöhemmin suorittaa Myynti- ja Mainoskoulun (nyk. Markkinointi-instituutti), jonka tuottama muun muassa näyttelynrakentajan ammatti pitikin sitten taiteilijaa leivässä liki kaksikymmentä vuotta. Maalasipa hän muutamia jättikokoisia elokuvajulisteitakin. Kuvallisia muistoja näistä ajoista ei valitettavasti ole säilynyt.

Taideakatemian koulussa tärkeimmät opettajat olivat Sam Vanni (1908–1992) ja Aukusti Tuhka (1895–1973), jonka legendaarisessa taidegrafiikan koulussa Ahlgrén jatkoi vielä Suomen Taideakatemian koulun jälkeenkin. Vanni puolestaan vei Ahlgrénin Vapaaseen Taidekouluun. Taustalla vaikutti myös Unto Pusa (1913–1973) – ja on itse asiassa nykypolville syytä huomauttaa, että sattumalta Pusa toimi myös ABC-piirustuskoulun johtajaopettajana vuosina 1946–66.   

Ahlgrénin ura alkoi heti hyvissä merkeissä. Kun hän oli varsinaiset koulunsa käynyt vuonna 1954, hän osallistui Nuorten näyttelyyn ja voitti heti Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkinnon. Maalauksen nimi oli Putkiasetelma, ja tähänkin juttuun perustuvan haastattelun tein sitä vähän väliä katsellen – se nimittäin riippuu edelleenkin Ahlgrénin seinällä Lallukan taiteilijakodissa.

Ahlgrénin 1950-luvun jälkimmäinen puolisko kului ilmeisen voimakkaassa sisäisessä taistossa abstraktin ja esittävän välimaastossa. Ensimmäisessä yksityisnäyttelyssään, Lasse Marttisen kanssa Galleria Finnessä vuonna 1953 hän näytti sekä esittäviä että abstrakteja töitä, ja muistaa vieläkin varsin hyvin Suomen Sosialidemokraatin (8.10.53) Sirkka Anttilan kritiikin: ”Nyt hän on koonnut ennenaikojaan näytteille nonfiguratiivisia maalauksia. Muoto on luonteetonta eikä värikään ole ehtinyt kehittyä parhaaseen mahdolliseen ilmaisuvoimaansa.” Eikä Helsingin Sanomien (11.10.53) Sakari Saarikivi ollut sen innostavampi: ”Tämän kokoelman maalaukset eivät kuitenkaan vaikuta erityisen vakuuttavilta.” Tällaista oli kritiikki ennen vanhaan. Lopun uraansa Ahlgrén sai kuitenkin tottua toisen ääripään sanaston adjektiiveihin ja arvostukseen. Aika pian hänestä tuli nimittäin yksi lajinsa mestareista.

Mutta vasta Galleria Fenestrassa vuonna 1960 pidetty yksityisnäyttely, jota voi pitää ehkä myös hänen lopullisena läpimurtonäyttelynään, ratkaisi suunnan abstraktin hyväksi. Tuolloin Ahlgrén liittyi myös informalismiin – tai ehkä hänet pikemminkin liitettiin informalismiin. Itse hän on todennut: ”Olen vain elänyt informalismin aikaan.” Vuonna 1959 Ahlgrén oli myös muuttanut Oulunkylän ateljeetaloon, jossa vaikutti kaksi muutakin samanhenkistä taiteilijaa: Jaakko Sievänen (s. 1932) ja Jaakko Somersalo (1916–1966).

Vuonna 1963 Ahlgrén voitti Kuopion kaupunginteatterin seinämaalauskilpailun ja vietti peräti yhdeksän kuukautta Kuopiossa maalaustelineillä. Ei sekään hänen ensimmäinen julkinen teoksensa ollut, mutta tämä yli 12 metriä leveä Yhtäaikaisia tapahtumia sinisessä tasossa on Suomen suurin abstrakti seinämaalaus – yksi suurimmista muutenkin.

Jo Vanni oli kiinnittänyt huomiota Ahlgrénin poikkeuksilleen monumentaaliseen tajuun, vaikka ei Ahlgrén itse vieläkään tunnu tietävän, mistä se varsinaisesti kumpuaa. Pelkästä suuresta koosta ei kuitenkaan ole kyse. Huonoimmillaanhan sellainen on tuottanut vain pullistumista, pullistunutta koomista muotoa. Kun yritän Ahlgrénin kanssa hahmottaa monumentaalisuuden historiallisia vaiheita ja perusperiaatteita, hän palaa muinaiseen egyptiläiseen kulttuuriin. Ja ottaa jälleen esiin kuvaan ja muotoon liittyvän aikaulottuvuuden puhuessaan ”hidastetusta muodosta”. Yksi ratkaiseva tapahtuma Ahlgrénin maalarinuralla oli nimittäin se, miten hän tajusi ajankin olevan kuvattavissa värien avulla.

Ja kun puhumme Ahlgrénin informalistisemmankin kauden taustalla vaikuttavasta abstraktin klassisismista pääsemme Pusan ja Wassily Kandinskyn (1866–1944) kautta jälleen takaisin egyptiläiseen kulttuuriin, kun Ahlgrén muistuttaa siitä, miten Kandinskynkin moderniksi koettu teoreettinen ajattelu ponnisti todellisuudessa vanhasta egyptiläisestä maatalousgeometriasta. Tässä kohden lienee huomautettava, että Ahlgrén herätti huvittuneisuutta jo Suomen Taideakatemian koulun oppilastoveriensa keskuudessa käyttäessään sommittelun apuvälineenä luotinuoraa – kunnes toveritikin huomasivat sen käyttökelpoisuuden.

Ahlgrénin luontainen monumentaalisuus on ollut myös ahkerassa käytössä neljänkymmenen vuoden ajan: vuonna 1959 hän teki alttarimaalauksen Karkun rukoushuoneeseen, ja vielä vuonna 1997 valmistui lasimaalaus Tikkakosken kirkkoon. Lasimaalaus onkin sitten ollut Ahlgrénin varsinaista erikoisalaa vuodesta 1977, jolloin hän valmisti ensimmäisen lasimaalauksensa Oulun tuomiokirkkoon. Nyt kirkkoja on kertynyt jo kaksitoista – enemmän kuin kellään muulla suomalaisella taiteilijalla.

Ahlgrénissa taitaa olla vähän renessanssin yleisneron, uomo universalen vikaa. Tieteen- ja taiteenalojen hallinnan lisäksi tämä aikoinaan sorvariksi opiskellut maalaispoika on paneutunut teorioiden lisäksi myös elämän käytännölliseen puoleen. Ahlgrénin panos suomalaisessa taide- ja kulttuuripolitiikassa on häkellyttävä. Siinä on samalla kuitenkin jotain varsin maanläheistä, mikä perustuu siihen, miten Ahlgrénin luonteelle on ongelmien ilmetessä ollut ominaista ”ottaa asioista selvää”. Ja sitähän voi sitten kertoa muillekin, miten asiat oikein ovat. Tämä on vienyt Ahlgrénin taidepolitiikkaan – hän on toiminut muun muassa Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtajana – ja myös valtakunnalliseen kulttuuripolitiikkaan: hän on toiminut sekä taiteen keskustoimikunnan jäsenenä että puheenjohtajana ja  jäsenenä lukuisissa opetusministeriön asettamissa toimikunnissa. Ahlgrénin luottamustehtävien luettelo on käsittämättömän pitkä.

Lisäksi Ahlgrén on aina ollut kirjoittava ihminen. Hänen kirjallisen tuotantonsa lista on sekin vakuuttava, alkaen Aamulehden (8.7.56) Rembrandt-aiheisesta artikkelista vuodelta 1956 päätyen vaikka siihen lasimaalausaiheiseen artikkeliin, joka minulla itselläni oli ilo julkaista 1990-luvun lopulla Taide-lehdessä, jonka päätoimittajana hän – kuinkas muutenkaan – oli toiminut jopa kahteenkin kertaan: vuosina 1966–71 ja 1976–77. Lisäksi hän oli perustamassa Arsis-lehteä, ja toimi senkin päätoimittajana vuodet 1984–89.     

***

Hitaasti kehkeytyvän muodon taustalla muhii siis varsin kiihkeä ja monimuotoinen elämä. Ahlgrénin 1960–70-luvut toivat omia vaikutteitaan pop-taiteesta ja kinetiikasta, muun muassa raitakuvion, jonka hänen teoksistaan voi tunnistaa vieläkin. Eiköhän kuvion taustalla voi aistia erilaisia elämän virtauksia ja värinöitä?

Toisinaan Ahlgrénin teoksista voi tunnistaa myös luonnonhavainnoinnin tuottamia juonteita. Eikä hän niitä yritä peitelläkään. Kyse ei kuitenkaan koskaan ole jotain tiettyä kohdetta esittävästä kuvasta. Ahlgrénin tuotannon takaa voi aina tavoitella suuntaa kohti yleisempiä ja abstraktimpia totuuksia. Hänen kohteenaan on tietyssä mielessä esineen sijaan siis käsite. Ehkä jopa jo Platonilta tuttu ja se kaikista korkein: ideain maailma. Sitähän Platonin mukaan maailman tuottamat harha- ja peilikuvat vain hämärtävät. Ja kyllähän Ahlgrén kuitenkin tietää, ettei sitä lopullista totuutta koskaan löydy. Mutta mikä olisi sen hienompaa kuin loputon etsiminen? Sitä paitsi aika lupaavia ratkaisuyrityksiä Ahlgrén on pohdittavaksemme antanut.