Mahtipontista politiikkaa ja harmitonta huumoria
Virolaisesta julkisesta taiteesta ei saa kovin hyvää kuvaa sen paremmin virolaisen nykytaiteen keskeisestä tematiikasta kuin laadustakaan. Julkisuuteen tuntuvat päätyvän vain poliittisesti vähintäänkin korrekti mutta yleensä mahtipontinen taide tai sitten harmiton hömppä.
Tallinnan tuorein julkinen taideteos on hyvä esimerkki virolaisen julkisen taiteen suorastaan kehnosta tilasta. Vapauden aukion kyljessä ja aivan Tallinnan Taidehallin lähellä paljastettiin uudelleenitsenäistymisen juhlapäivänä 20.8.2010 kuvanveistäjä Aime Kuulbuschin (s. 1942) muotoilema Solidaarisuuden kivi, jossa juhlittiin legendaarisen puolalaisen ammattiliittofederaation ja virolaisten suhteita. Paikalla oli muun muassa Lech Walesan poika, Jaroslaw Walesa. Kysehän on tietysti kommunismin romahtamisen juhlinnasta, ja loppua tälle monumenttilajille ei vielä näy. Kyyditysten muistomerkkejäkin alkaa Virossa olla kohta jo yhden kirjan verran. Vapaussodan muistomerkeistä on julkaistukin jo useampikin kirja.
Aime Kuulbuschin Solidaarisuuskivi, Tallinna, 2010.
Kyyditysten muistomerkit ovat yleensä melko vaatimattomia ja usein vailla figuratiivisia elementtejä. Usein kiveen on hakattu pelkät vuosiluvut: 1941 ja 1949. Tuolloin tapahtuivat ne kaksi isointa joukkokyyditystä, jolloin virolaisia vietiin Siperiaan.
Kehran kyyditysten muistomerkki on melko tyypillinen. Tekstikatkelma on Juhan Liivin runosta: ”Joka ei menneitä muista, sillä ei ole tulevaisuutta.”
Viron vapaussodan muistomerkit eivät nekään taiteellisella tasollaan yleensä loista. Yksi tyypillinen laji on nykyään tuhottujen muistomerkkien rekonstruoiminen. Toisinaan sekin saa huikeita ulottuvuuksia, kun veistosta pystytetään jo kolmatta kertaa. Tällainen on esimerkiksi itävirolaisen Lüganusen kunnassa sijaitseva vapaussodan muistomerkki, jonka teki aikoinaan varsin maineikas kuvanveistäjä Voldemar Mellik (1887–1949). Veistos paljastettiin Lüganusen kirkon vieressä vuonna 1924, ja neuvostojoukot tuhosivat sen vuonna 1940. Mellik teki sen uudestaan saksalaisten hallitessa Viroa – veistos paljastettiin vuonna 1944. Vähän ajan kuluttua neuvostojoukot tulivat taas, ja patsas tuhottiin jo toisen kerran. Vuonna 1989 se paljastettiin sitten jo kolmatta kertaa. Mellikin poika, arkkitehti Tõnu Mellik rekonstruoi muistomerkin valokuvien avulla, ja kuvanveistäjä Ants Viitmaa toteutti sen kiveen. Alkuperäisestä patsaasta on uudessa jalustassa jäljellä vielä neljä kiveä. Varsinaisesta pyhäinjäännöslippaasta siis on kyse.
Vuoden 1989 rekonstruktio Voldemar Mellikin suunnittelemasta Lüganusen Vapaussodan muistomerkistä vuodelta 1924.
Veistosten poliittinen latautuneisuus on yksinkertaisesti jättimäisen iso. Ja näin tulee varmaan olemaankin – sanovat esteetikot ja taiteentutkijat mitä tahansa. Turha siis ihmetellä sitä, miksi Viron venäläisväestö suhtautui taannoiseen Enn Roosin (1908–1990) muovaaman Pronssisoturin (1947) pois siirtämiseen niin isolla tunteella. Ja kun kuvataiteilija Kristina Norman (s. 1979) kommentoi omalla teoksellaan patsaskiistaa, syytettiin häntäkin vastenmielisestä poliittisten irtopisteiden keräämisestä. Taidemaailma osaa olla aivan yhtä kiihkomielistä kuin se ns. rahvaskin.
Enn Roosin Pronssisoturi elää jo virolaisessa nykytaiteessa. Ripustuskuva Nykytaiteen museo Kiasman ostamasta Kristina Normanin teoksesta After-War (2009).
Pronssisoturin paikalla on nykyään kukkaketo, jolle on vaikea järjestää mielenosoituksia.
Vapaussodalle pystytetään myös uusia muistomerkkejä, kuten Tallinnan Vapaudenaukiolle viime kesänä pystytetty 23,5-metrinen lasitiilistä koottu valaistu pylväs, jonka valot eivät toimi ja joka alkaa jo murentuakin liitoksistaan. Vuonna 2007 järjestetyn kilpailun voitti tuolloin 24-vuotiaan mekaniikkainsinööri Rainer Sternfeldin johtama ryhmä. Muistomerkki tilattiin tšekkiläiseltä firmalta, ja riitaa sudeksi osoittautuneesta ja peräti seitsemän miljoonaa euroa maksaneesta hökötyksestä käydään varmaan vielä pitkään. Kovin kiinnostavaksi taiteeksi se ei kuitenkaan muutu koskaan.
Teknisistä ongelmista kärsivä Vapaussodan muistomerkki (2009) Tallinnan Vapaudenaukiolla.
Itse asiassa nykyvirolainen taide alkaa mahtipontisuudessaan muistuttaa Viron neuvostoaikaa, jolloin sosialistinen realismi oli vallitseva tyylisuunta. Vertailukohtia neuvostovirolaisesta taiteesta alkaa tosin olla jo vaikea löytää, koska niin paljon sitäkin on purettu. Leninin patsaita Virossa on jäljellä – tai siis jäljellä julkisella paikalla – yksi, sekin lähinnä puolijulkinen eli Narvan Lenin (1957), joka on siirretty Pietarinaukiolta Narvan linnoituksessa sijaitsevan museon yhteen puistonnurkkaukseen. Kyseisen Leninin veistäjä on kuitenkin virolainen kuvanveistäjä, Olav Männi (1925–1980), joka on tunnettu myös ihan ”oikeasta” taiteellisesta tuotannosta.
Olav Männin puistonnurkkaan piiloon siirretty Lenin (1957) Narvassa.
Vaihtoehtona hassunkurisuus
Sille, joka etsii poliittisten muistomerkkien sijaan vähän vakavammin nykyvirolaista julkista taidetta, on tarjolla myös aikamoinen pettymys. En ole oikein vielä ymmärtänyt sitä, mistä virolaisille veistäjille ominainen postmoderni hilpeys johtuu, mutta selitykseksi voisi tarjota tietenkin sosialismin jälkeistä vapauden riemua – sitä kun saa kerrankin tehdä mitä haluaa. Toinen vaihtoehto on tietenkin se, että reaktio onkin kohti entistä länttä. Josko virolainen taidemaailma ajattelisikin, että heidän postmoderni ilottelunsa laittaisi meidän jähmeän modernismimme samaan ruotuun tylsän sosialismin kanssa – minne se kuuluukin?
Tuloksena on kuitenkin lähinnä harmitonta hömppää, joka muistuttaa tietyllä tapaa hyväntuulista naivismia iloisine pulleine pyöräilevine posteljooneineen. Viron tuoreimmista julkisista veistoksista voi poimia useita tällaisia teoksia. Parin vuoden takainen esimerkki on Mare Mikoffin (s. 1941) Pojat sateenvarjon alla (2008). Istuskelin pitkään puistonpenkillä sitä katsellen ja miettien sitä, että kuinka kiinnostava voi pitkän päälle olla sellainen veistos, joka on lähinnä hupaisa ja hyväntuulinen. Yksi syy epäröintiin on tietenkin, että Mare Mikoff on sentään virolaisen kuvanveiston grand old lady, eikä hänen teoksiaan noin vain nonchaleerata. Niinpä en ole vieläkään päätynyt oikein mihinkään tulokseen.
Mare Mikoffin Pojat sateenvarjon alla (2008), Tallinna.
Mutta kaikki saavat kivittää Tauno Kangroa (s. 1966), lähellä Tallinnaa nykyään johtavaa keskustapuoluetta (Keskerakond) olevaa kuvanveistäjää, jonka teoksia alkaa olla jo vähän joka puolella Tallinnaa. Kaikista tuorein niistä on tänä vuonna elokuvateatteri Sõprusin eteen paljastettu Onnellinen nokikolari, jota Viron etabloitu taidemaailma yritti turhaan estää.
Tauno Kangron Onnellinen nokikolari (2010), Tallinna.
Keskustelua on herättänyt myös Kangron jo kymmenen vuotta suunnittelema jättimäinen, suoraan merestä nouseva Kalevipoeg, joka ottaisi Tallinnan laivaturistit vastaan. Viron nykyisen talouslaman aikana sitä tuskin toteutetaan, mutta melkein uskaltaisin lyödä vetoa, että kyllä se sieltä merestä joskus nousee. Se olisi niin perin juurin virolaista. Ja sitten se alkaisi tietenkin vajota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti