Mikä lie psykologinen juttu, mutta huomasin yhtäkkiä yllättäin, että oli unohtanut laittaa tänne yhden julkaistun juttuni. Kyseessä on viimeisen toimitamani Kritiikin Uutisten (2/10) pääkirjoitus, jossa kerroin lopettavani päätoimittajan pestin. Tässä siis se – joskus kevään ja kesän vaihteessa se ilmestyi:
On aika lähteä
Välillä minusta tuntuu siltä, että olen eskimovanhus, jonka on jo aika lähteä jäälle kuolemaan. Välillä taas ajattelen, että kaikki jäljellä oleva aikani on niin arvokasta, että itsekkyys ei voi olla synti. Olin viime vuonna kuolla sydänkohtaukseen, mutta nyt taidan olla terveempi kuin vuosiin. Olen kuitenkin välillä aika masentunut. Ja sitten taas välillä aivan erityisen onnellinen.
Oli miten oli, olen kuitenkin päättänyt lopettaa tämän lehden toimittamisen. Mitään erityistä dramatiikkaa ei päätökseen sisälly. Olen vain tehnyt viime vuosina aivan liikaa töitä, kirjoittanut myös aivan liikaa juttuja. Olen väsynyt, eikä väsynyt päätoimittaja voi olla kovin hyvä päätoimittaja. Elämme myös sellaisia aikoja, jotka vaativat aivan erityistä taistelutahtoa ja voimaa, joita minulla ei varmaankaan ole.
Suomalaisen kulttuurijournalismin tila ei ole erityisen hyvä, eikä myönteisiä kehityskulkujakaan ole juurikaan havaittavissa. Varsinaisella kritiikillä menee vieläkin huonommin. Itse asiassa tiedän useammankin kollegan, jotka käyttävät itsestään kriitikon titteliä mutta eivät ole esimerkiksi tänä vuonna julkaisseet kritiikin kritiikkiä. En uskalla edes oikein ajatella sitä, että olisiko Suomessa yhtään kriitikkoa, joka ihan oikeasti saisi koko elantonsa kritiikistä. Minä ainakaan en saa – en saanut edes silloin kun sain työskennellä vuosiapurahan turvin – ja olen kuitenkin ollut jo pitkään varsin hyväosainen alallani.
En kuitenkaan haluaisi kokea lopettamistani pelkäksi antautumiseksi. Järjestöelämän yksi perusongelma on aina ollut se, että vanhemmat eivät usein osaa ajoissa antaa tilaa nuoremmille. Tästä jännitteestä syntyvä ristiriita ei ole kovin hedelmällinen. En ole ihan tyhmä ihminen, joten tajuan varmaan sen tilanteen, jolloin minut koetaan tulpaksi. Vielä se ei ole koittanut, mutta en halua edes kokea sitä. Jos olen iän mukana yhtään viisastunut, haluan kokea sen, että viisauttani vielä joskus tarvitaan, että minulta kysytään jotain, pyydetään neuvoa tai mielipidettä – ei sen takia, että minulla on joku asema, vaan sen takia, että minulla voisi vielä olla jotain sanottavaa. Koen tämän riskinottokyvyksi, josta olen peräti vähän ylpeä. Voihan olla, että kukaan ei tule enää koskaan kysymään minua yhtään mihinkään. Sekin on kestettävä.
Tärkeää on kuitenkin, että en jätä hukkuvaa laivaa ja että tälle jalolle ammatille löytyy puolustajia. SARV täyttää tänä vuonna 60 vuotta ja voi olla ylpeä itsestään. Kritiikin Uutiset voi varsin hyvin, eikä uuden päätoimittajan tarvitse koota raunioilta palasia.
Kritiikin kriisi on kuitenkin kiistaton tosiasia. Vaikka printtimedia ei olisikaan vielä vaarassa, eivät ainakaan päivälehdet meitä enää kovin hirvittävästi tarvitse. Uusien toimintamallien – sekä toimeentulostrategioiden että substantiaalisten sisältöjen osalta – ja sitä kautta myös uusien pelisääntöjen kartoittaminen on vaativa työ. Siihen on myös ryhdyttävä, ennen kuin on liian myöhäistä.
Kuluneet lähes viisi vuotta ovat olleet hyviä aikoja, ja kiitän kaikkia kollegoita saamastani luottamuksesta ja kannustuksesta. Voin vain toivoa, että uusi päätoimittajakin haluaa silloin tällöin julkaista jonkun ajatukseni. Silloin pitää vain olla tarpeeksi hyvä. Tälle testille meidän kaikkien on onneksi alistuttava. Nyt on minun vuoroni koittaa sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti