Tuoreimmassa Taide-lehdessä (4/10) ilmestyi arvioni vähän jo vanhemmasta kirjasta. Syy tähän oli lehden teema, joka keskittyi julkiseen taiteeseen. On sitä paitsi surullista, että koko ajan ilmestyy kiinnostavia kirjoja, jotka jäävät aivan liian vähälle julkiselle huomiolle.
Tarja Kekäläinen (toim.): Prosenttitaiteen vuoksi. Oulun taidemuseo 2008.
Eduskuntamme hyväksyi jo vuona 1939 hallituksen esityksen, jonka mukaan ”huomattavampia julkisia rakennuksia varten myönnetyistä uudismäärärahoista voidaan käyttää enintään yksi prosentti rakennusten taiteelliseen koristamiseen, mikäli rakennuksen laatu ja tarkoitus sellaista saattavat edellyttää”.
Tällä ajatuksella yritetään vieläkin edetä. Mukaan on liitetty myös ajatus prosenttiperiaatteen käytöstä korjausrakentamisen yhteydessä – 1930-luvulla kun ei ’rakennemuutosta’ eli joidenkin rakennusten funktioiden tuhoutumista nykymuodossaan vielä tunnettu.
Oulun taidemuseo on julkaissut Oulun 2000-luvun prosenttitaiteesta kirjan. Ihan tuore se ei enää ole, mutta koska kyseessä on ”kunnallisen prosenttitaiteen kotimainen debyyttijulkaisu”, kuten esipuheessa todetaan, on kirja tässäkin lehdessä ehkä aiheellista noteerata.
Ouluhan on myös siinä mielessä kiinnostava kaupunki, että kaupunginvaltuusto antoi jo vuonna 1964 hallitukselle valtuudet kaunistaa uusia tiloja taideostoilla. Enimmäismääräksi määriteltiin tuolloin peräti 2 % rakennuskuluista.
Joitain satunnaishankkeita lukuun ottamatta Oulun prosenttitaide jäi aika vähäiseksi ennen 1990-luvun lamaa, jolloin periaate unohdettiin kokonaan. 2000-luvulla Ouluun on kuitenkin hankittu jo puolensataa prosenttitaideteosta, joten edellä taitaa olla vain Helsinki osapuilleen kaksinkertaisella määrällään.
Tällaiset julkaisut ovat tärkeitä myös taidemaailman ulkopuolelta tarkasteltuna, koska juuri tällainen kirja on yksi manifestaatio siitä kulttuurisesta vetovoimasta, johon kunnan on tietysti pyrittävä, jotta veromarkkojen käyttö taiteelliseen turhuuteen olisi perusteltavissa. Helsingissäkin soisi mietittävän tätä asiaa hieman tarkemmin, koska nyt niitä teoksia vain putkahtelee pitkin Itä-Helsinkiä, eikä edes taidemaailma pysy kärryillä niiden määrästä ja laadusta.
Oulun hankintoja on nyt helppo arvioida, kun kaikki 45 teosta 2000-luvulta esitellään edes jonkinlaisin kuvin mutta joka tapauksessa yksissä kansissa. Ja hyvältähän tuo näyttää. Toki mukana on vähän puuhastelun ja pinnallisen somistelun makuakin, mutta kaikkineen tuntuu siltä, että Oulussa ollaan ihan aiheesta ylpeitä.
Kirjakin on monipuolinen. Arkkitehdin ääni (Kustaa Salmi) on tosin vähän liturginen ja kapulakielinen. Taidepuheen äänessä (Tarja Kekäläinen) teoria ja käytäntö eivät aina oikein kohtaa: se purskahtelee väliin kuin pikkuisen liikaa ja pikkuisen liian vähän aikaa sitten Benjaminia ja Bourdieuta lukeneen taideopiskelijan innostus. Taiteilijoiden äänessä naiivius ja innostus on paljon luontevampaa, ja olikin hauska lukea myös hankkeita tehneiden taitelijoiden (Kirsi Jokelainen, Johannes Kangas ja Moosa Myllykangas) suoria ja avoimia ajatuksia työn kulusta.
Veronmaksajanäkökulmasta tarkastellen tällaisia kirjoja voisi suorastaan vaatia julkaistavaksi. Odotamme siis ainakin Helsinkiä, Saloa ja Vantaata.
PS. Se minua vähän ihmetyttää, että kirjassa ei mainita edes nimeltä Oulun taidemuseota vuoteen 2002 johtanutta Ullamaria Pallasmaata. Muistan nimittäin itsekin varsin elävästi, miten hän oli vuosituhannen vaiheessa keskeinen puuhahenkilö Oulun prosenttihankkeissa. Lyhyt on joskus kulttuurinenkin muisti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti