Jarmo Mäkilä ja Koulun kopla (2010).
Taidemaalari Jarmo Mäkilä (s. 1952) on ollut monelle taiteenharrastajalle vähän vaikea tapaus. Hän oli aikoinaan kovan luokan vasemmistolainen taidepoliitikko ja sittemmin postmodernin kuvan yksi lippulaivoista, mutta varsinkin feministit ovat suhtautuneet hänen teemoihinsa usein melkoisella varauksella. Näin on varmaan edelleenkin, koska Mäkilän nykyään varsin henkilökohtaiset teemat ovat niin äijämäisiä tai siis sellaiseksi tulkittavia – siis pahimmillaan sellaiseksi kuitattavia. Nuoruuteensa ja lapsuuteensa sekä sarjakuvien että maalausten kautta kurkottava Mäkilä on joidenkin mielestä varmaan myös vähän liian sentimentaalinen. Näin minäkin olen itse asiassa väliin ajatellut – tai pikemminkin ajatellut, että olisiko minun syytä ajatella niin. Mutta niin se vain on, että Mäkilä on mielestäni koko ajan ollut lievän ärsyttävyyden lisäksi jotenkin hellyttävä – toivottavasti tämä ei ole kovin loukkaava adjektiivi – ja näiden tuntemusten yhteisvaikutelma on lopultakin aika vänkä.
Mäkilän tuorein näyttely Galleria Heinossa (11.9.–10.10), jonka avajaisissa eilen kävin, jatkaa sitä samaa tematiikkaa, jota nähtiin jo Helsingin taidemuseon isossa näyttelyssä Miesten huone pari vuotta sitten, mutta kyllä aihe mielestäni vielä kestää. Varsinkin kun Mäkilä on niin osaava, tarkka ja huolellinen – ja siten myös ilmeisen hidas – maalari, ettei temaattiseenkaan hutilointiin taida oikein olla varaa.
Jotain omituista matkaa takaisin kohtuun sekä myös aitajunnan syovereihin Mäkilä tässä suorittaa, ja esimerkiksi takahuoneen installaatio Seittien linna, jossa hänen vanha kotitalonsa alkaa kerätä hämähäkinseittiä, on jopa vähän liiankin selkeä ollakseen kovin kiinnostava:
Ei maalaustenkaan symboliikkaa toisaalta kovin monimutkaista ole, mutta tajusin yhtäkkiä oudolla tavalla, mikä minua niissä viehättää. Useammankin maalauksen edessä mieleeni tuli Rob Reinerin elokuva Stand by Me (1986) – yksi harvoista 1980-luvun yhdysvaltalaisista suosikkielokuvistani. Mäkilän maalauksissa on tunnelman tasolla jotain hyvin samaa: toki nostalgiaa ja sentimentaalisuutta, mutta samalla lempeää viisautta ja outoa surreaalista – samalla vittumaista ja samalla hellyttävää – tunnetta, tässä esimerkiksi yksityiskohta Leikin loppu -maalauksesta:
Ja kuten (toivottavasti) näkyy, ovathan kyseessä toki myös itse maalaustaiteen ulottuvuudet. Kyllä Mäkilä osaa ihan venäläisen koulun realistiseen tyyliin tavoin käsitellä hienostuneesti muun muassa valoa.
***
No, hyvä on. Olenhan minäkin 1950-luvulla syntynyt äijä. Voi olla, että tää on nyt siten ihan junttimaisen sentimentaalista. Pidänhän minä myös Pauli Hanhiniemestä ja Kolmannesta Naisesta – he nimittäin laulavat minun lapsuuteni maisemista ja poikajoukoista – olen nuorena poikana Pohjanmaalla tai tarkemmin ottaen Alavudella juonut Paulin kanssa useammankin kerran samoissa porukoissa viinaa.
Notta hyvää yötä nyt sitten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti