keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Julkaistua 49: Murhaajan kasvot

Tänään tuli ulos tuorein Yle 1:n Kultakuumeen radiokolumnini, jota yöllä pohdiskelin tullessani korttipöydästä ja jonka aamulla kirjoitin. Vähän makaaberihan juttuni on, mutta totta se ainakin on joka osaltaan.

Murhaajan kasvot

Toisinaan elämä on täynnä outoja sattumuksia. Olen kuluneen parin viikon aikana nähnyt raitiovaunun ikkunasta saman miehen useita kertoja. Tällaistahan sattuu: ihmiset ovat esimerkiksi töissä jossain vakioreitin varrella ja heitä tulee nähneeksi kuin kohta vanhoja tuttuja konsanaan. Tämä mies on kuitenkin poikkeus. Tiedän nimittäin jo kymmenien vuosien takaa – erään vanhan työpaikkani kautta –, että hän on murhannut äitinsä ja istunut siitä vankilassa.
Ensimmäisen kun kerran kuin näin hänet, huomasin vain ajattelevani lakonisesti, että ”kas, tuossa on se mies, joka on murhannut äitinsä”. Sitten tuli jotenkin kummastunut olo: ”Tässä minä vain katselen raitiovaunun ikkunasta kadun vilinää ja tunnistan yhtäkkiä niin oudon asian kuin äitinsä murhanneen miehen enkä edes kovin hirveästi hätkähdä.”
Seuraavan kerran kun näin miehen parin päivän päästä, huomasin miettiväni sitä, että kykenisinkö erottamaan hänen kasvoistaan tai olemuksestaan joitain merkkejä äidinmurhasta. Sitten muistin opintoihini liittyen 1800-luvulla vaikuttaneen italialaisen kriminaaliantropologian perustajan Cesare Lombroson (1835– 1909) väitteet siitä, että rikollisuudella on biologinen perusta. Lombroson mukaan rikollisuus on periytyvää ja myös tunnistettavissa esimerkiksi kasvonpiirteiden perusteella. 

 Rikollisia kasvoja Lombroson kirjasta L’homme criminel (Paris 1887).

No, minä tiirailin miehen kasvoja oikein kunnolla. Ratikka nimittäin seisoi pysäkillä pitkään, ja mies odotteli ilmeisesti toisen linjan vaunua. Ja vaikka kuinka yritin olla ilkeä – vähän siis kuitenkin leikkimielisesti –, en kyennyt erottamaan hänen kasvoistaan minkäänlaisia viittauksia siihen, että hän voisi olla murhaaja. Sitten minua alkoi jo hävettää. Olinhan minä jo nuorena antropologian opiskelijana varsin tietoinen siitä, että Lombroso oli vastenmielinen rasisti, jonka ajatuksiin ei kannatta kiinnittää sen enempää kuin kriittistä oppihistoriallista huomiota.
Sitten jo rankaisin itseäni kuvittelemalla tilanteen, jossa sanoisin jollekin vierustoverilleni, että ”tuossa muuten on mies, joka murhasi taannoin äitinsä”. Voisinko minä olla niin typerä, että en tajuaisi miehen jo tekonsa sovittaneen ja syyllistyisin itse juuri siihen vastenmieliseen lokeroimiseen, joka pitää esimerkiksi kuvataiteilija Teemu Mäen ikuisesti ”sinä kissantappajana”? Niinpä päätin, etten ikinä kerro kenellekään, että juuri tuo mies on murhannut äitinsä.
Mutta jokin jäi silti vaivaamaan minua. Esimerkiksi se vanha sanonta, jonka mukaan ”silmät ovat sielun peili”? Vanhan kansan viisauksissa nimittäin on usein vinha perä. Sitä paitsi pelaan viikoittain uhkapeliä ja yritän koko ajan lukea vastustajieni elekielestä ja kasvonilmeistä erilaisia asioita.
Kasvot ovat myös kuvataiteessa yksi keskeisimmistä koetinkivistä, joilla taiteilijan todellisia kykyjä mitataan. Yksi mestarillisimmista kasvokuvaajistamme, taidegraafikko Kuutti Lavonen on todennut, että ”inhimillinen viesti välittyy kasvojen ja käsien kautta”. Minä nyökyttelen nöyrästi ja tutkailen hänen hienoja litografioitaan ja mumisen samaan tahtiin hänen tuotannostaan kirjoittaneen Ulla Suortin kanssa: ”Katsoja voi samastua teoksiin, koska niissä kohtaa oman kuvansa: haavoittuvat ja herkät kasvot. On sanottu, että Lavosen enkelit tuntuvat kantavan ihmisten suruja, rakkauksia ja hylätyksi tulemisen tuskaa.”
Sitten yritän olla oikein rehellinen itselleni. Tiedän, että useimmissa tapauksissa näen ystävästäni Hanskista, että onko hänellä hyvä pokerikäsi vai ei. Hän on nimittäin avoin ja hyväntahtoinen ihminen ja hänen kasvonsa myös paljastavat sen. Tiedän, että olen elämäni aikana aika usein joutunut arvioimaan ihmisen kasvoista ja ilmeistä heidän luotettavuutensa astetta. Useimmiten se on onnistunut. Se on itse asiassa onnistunut niin usein, että oletan minulla olevan jonkin alitajuisen mallintamisteorian, jonka avulla sosiaalisen maailman koukeroissa pärjään – ikään kuin piskuisessa digikamerassani, jossa on ns. ”älykäs kasvojen tunnistus”.
Jotkut puhuvat myös ”homojen spottaamisesta”. Uskallan viitata tähän, koska eräs homoystäväni opetti minulle naureskellen tämän termin. Sitäkin olen huomannut ihmisten tekevän aika paljon.
Koko tämä pohdiskelu alkaa tuntua niin absurdilta, että keksin yhtäkkiä uuden, ehkä vähän rivonkin tavan viihdyttää itseäni raitiovaunussa. Yhtäkkiä huomaan kaikkien naismatkustajien olevan kammottavan mykän ja nyreän näköisiä. Alan katsella heidän kasvojaan ja kuvitella sitä, miltä he näyttäisivät oikein veret seisauttavan orgasmin pauloissa.
Eiköhän minulla ole oikeus ajatella itsekseni ihan mitä haluan? Mutta toki vähän hävettää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti