Julkaistua 135: Onnellisen muslimin kuva

Tänään tuli ulos YLE radio 1:n Kultakuumeen kolumnini, jonka aamulla kirjoitin ja vähän myöhemmin aamulla kävin mikrofoniin Pasilassa lukemassa. Alussa viittaamani tapaaminen erään kaverin kanssa eilen on muuten ihan totta – kaikkine taidekeskusteluineen päivineen. Kyseessä on sympaattista antiikkiliikettä Ullanlinnassa pitävä Jyrki Lammi, jonka kriittisiä näkemyksiä– lukekaa vaikka tästä linkistä hänen näkemyksiään legendaarisen Helinä Rautavaaran kokoelmista – myös antiikista ja varsinkin ns. etnisestä tavarasta on hyvä aina silloin tällöin käydä kuulostelemassa ja myös katselemassa:

Onnellisen muslimin kuva

Olen eilen käynyt erään kaverini kanssa pitkästä aikaa kunnon taidekeskustelua – sellaista, joka  vielä tuntien jälkeenkin, yön tullen, estää unen tulemisen.

Kyseessä oli Helsingin taidemuseossa esillä oleva Intia-aiheinen nykytaidenäyttely. Kun puheemme ihan vahingossa eksyi siihen, kaverini oikein tuohtui ja kertoi, kuinka kyllästynyt hän on tähän nykyiseen tapaan esittää Euroopan ulkopuolista nykytaidetta.

Minä ehdin luikkaamaan väliin jotain tärkeästä ja tiukasta yhteiskuntakriittisyydestä, joka tämän Intia-näyttelyn lisäksi leimasi myös saman museon vähän aiempaa Etelä-Afrikka -aiheista näyttelyä.  

Kaverini katsoi minua suorastaan säälivästi – onhan meillä takana yhteisiä kulttuuriantropologian opintoja, ja siten kriittinen ymmärrys siitä, miten eurosentrisesti maailmasta on opittu puhumaan.

Hän oikein innostui ja käytti peräti sanaa ’uuskolonialismi’, jota ei usein nykyään enää kuule eikä varsinkaan nykytaiteen yhteydessä, koska juuri nykytaide on tottunut syleilemään kaiken toiseuden miltei kuoliaaksi. ”Eihän nykytaide tee mitään muuta, kuin näyttää kuinka huonosti muilla menee”, hän totesi. ”Jos meille halutaan esittää muita mahdollisia ajattelutapoja, ja ratkaisutapoja maailman ongelmiin, niin missä ovat esimerkiksi toisten uskontojen kuin kristinuskon tuottama tai mahdollistama myönteinen maailma?”

Jouduin pohtimaan asiaa oikein tosissani. Olenko koskaan nähnyt taidekuvioissa onnellisen hindun tai muslimin representaatiota?

Totta tosiaan, voivatko kaikki maailman 1,3 miljardia muslimia olla vain onnettomia, erilaisten uskonnollisten ikeiden alla eläviä alistettuja ihmisiä, joiden asemaa ryhdytään laittamaan uusiksi eurooppalaisissa yliopistoissa koulutettujen taidehistorioitsijoiden toimesta?

Tämä johti minut hauskan ajatusleikkiin. Miltä tuntuisi kuunnella Delhin yliopistosta valmistunutta taidehistorioitsijaa, jolla olisi varmoja ja asiantuntevia mielipiteitä esimerkiksi suomalaisesta tuloerojen kasvamisesta, vanhusten hoidon järjestämisestä, homoparien adoptio-oikeudesta tai pääomaveron prosentista?

Hassultahan tuo tuntuisi. Mutta ei kai periaatteessa yhtään sen hassummalta, kuin se, että väitöskirjassaan keskiaikaista arabialaista äänteenmuutoskirjallisuutta tutkinut kielitieteilijä on nykyään miltei päivittäin televisiossa analysoimassa meille, että mikä mahtaa olla Muammar Gaddafin seuraava veto sodaksi muuttuneen kansainvälisen politiikan ja talouden pelissä. 

Todellisuudessa olen kuitenkin sitä mieltä, että kyseisen kielitieteilijän, professori Jaakko Hämeen-Anttilan säännöllinen tv-esiintyminen on ollut omiaan edistämään juuri sitä, mitä kaverinikin odotti. Hämeen-Anttila totesi jo kymmenisen vuotta sitten seuraavasti: ”Islamin myönteisistä puolista kertominen on tärkeää, sillä kielteiset puolet tulevat esiin omalla painollaan. Islamilaista kulttuuria tuntevilla on siksi velvollisuus tuoda esille sitä, että islam on paljon laajempi asia kuin se kuva, joka meille välittyy uutisia katselemalla.”

Itse asiassa Hämeen-Anttila on tehnyt islamin ymmärtämiseksi varmaan enemmän kuin kukaan muu suomalainen – oli sitten kyseessä muslimi tai kristitty.

Mistä moinen onnistuminen voi johtua? Minulla on siihen teoria. Kyseessä on ihan vanhanaikainen sivistys, jota Hämeen-Anttila on johdonmukaisesti harjoittanut ja joka niin monella tavalla pinnallistuvassa ja internetin – muun muassa googlettamisen – tuottamassa fragmentaarisessa maailmassa alkaa olla uhanalainen luonnonvara.

Sivistyksestä on itse asiassa lääkkeeksi moneen. Olen usein miettinyt esimerkiksi sitä, miten virolaiset kykenivät neuvostoaikana säilyttämään identiteettinsä tulematta oikeiksi neuvostokansalaisiksi, siksi uudeksi ihmistyypiksi, joka oli keskushallinnon määrätietoinen tavoite. Tässäkin luulen klassisella sivistyksellä olevan oman roolinsa. Siellä kirjahyllyn eturivin takana piilossa pidetyt toisenlaiset kirjat pitivät epäilemättä omalta osaltaan yllä sivistyksen liekkiä elämän brutaaliutta vastaan.

Tässä yhteydessä sanaa ’sivistys’ kannattaa käyttää kaikissa mahdollisissa muodoissaan, sekä koulutukseen ja kasvatukseen liittyvänä että myös ns. sydämen sivistyksenä, viisautena joka usein karttuu iän ja elämänkokemusten myötä.

Mutta mitä tapahtuisi, jos esimerkiksi Hämeen-Anttila ehtisi muilta töiltään vielä toimimaan näyttelykuraattorinakin ja rakentamaan Helsingin taidemuseoon myönteisen islam-aiheisen nykytaidenäyttelyn? Epäilemättä seuraisi valtava kohu. Valtuustokyselyssä puhuttaisiin propagandasta ja veronmaksajien rahoilla suoritettavasta islamin lähetystyöstä.

Pelkään pahoin, että meillä ei ole rohkeutta nähdä ja katsoa onnellisen muslimin kuvaa. 

 Ilmeisen onnellisia thaimaalaisia muslimipoikia.