Tiskiveden vähän jäähtyessä käytän aikaa hyväkseni ja palaan lähiaikojen laiminlyönteihin näyttelykäyntien raportoinnissa.
Aloitetaan museonäyttelyistä.
Olin niin innostunut Vapaan Taidekoulun 75-juhlanäyttelyn (4.2.–28.3.) kahdesta keskustelutilaisuudesta (kauneus, havainto) Amos Andersonin taidemuseossa, että unohdin kokonaan itse näyttelyn. Katsoin näyttelyn jo pressissä 3.2., jolloin kuraattorit – itsekin taiteilijoina näyttelyssä esiintyvät nykyiset ja entiset rehtorit – Carolus Enckell (s. 1945), Pekka Hepoluhta (s. 1957) ja Reijo Viljanen (s. 1950) esittelivät valitsemiaan teemoja:
Carolus Enckell puhui muun muassa väreistä.
Helsingien Sanomien kollegani Veikko Halmetoja otti aika rankan kielteisen kannan näyttelyarviossaan. Hänen mielestään "kokonaisuudesta on mahdoton löytää mitään kantavaa ideaa". Aika kummallinen mielipide, kun ottaa huomioon, että kullakin kuraattorilla oli oma ihan selkeä ja esiin tuotu tematiikansa ja siten myös syynsä rinnastaa vanhempia ja uudempia tekijöitä. Toki ripustus oli joiltain osin omituinen, mutta välillä on hauska nähdä tällaisia näyttelyitä, joita ei ole rakennettu juuri niin olisi odottanut. Vähän niin kuin Pessi Raution syksyksi 2008 Helsingin taidemuseoon kokoama 1970-lukunäyttely Oudon lähellä, jota jotkut taiteilijat vieläkin kummastelevat. Tässä oli sama fiilis. Mukana oli outoja töitä ja seiniltä puuttui kokonaan muutama keskeinen nimi. Minunkin 76-vuotias taiteilijaäitini, joka 1950-luvulla kävi Vapaata, totesi vähän närkästyneenä, "ettei se ollut minun tuntemaani Vapaata Taidekoulua". Minulla meni tovi vakuutellessani häntä, että ei aina niin tarvitse ollakaan.
Aika piristävä ja epäkliseinen näyttely siis. Ja kauniskin.
***
Toisaalta minulle tuli aivan samanlainen tunne kuin Halmetojalle, kun siirryin alakerrokseen katsomaan Väinö Tannerin Säätiön residenssin juhlanäyttelyä Mazzano! – 20 vuotta aikaa taiteelle (28.1.–14.3.):
Oli siellä paljonkin hienoja töitä, mutta satunnainen residensissä vierailu ei liene kovin mielekäs konteksti näyttelylle. Ymmärrän toki, että säätiön pitää manifestoida jaloa toimintaansa, mutta ei siitä teemaksi ole. Esimerkiksi kahden niin eri lailla maailmaa sekä taidetta lähestyvän taiteilijan kuin Petra Innasen (s. 1970) ja Stig Baumgartnerin (s. 1969) tunkeminen samaan näyttelyyn on kuin tarjoaisi nakkeja suklaakastikkeella.
Se on muuten sanottava, että Baumgartnerista on kehittynyt hieno ja tarkka maalari vuosien mittaan. Oikein harmittaa ja on myös pakko tunnustaa, että minulta jäi hänen kehuttu Forum Boxin näyttelynsä (8.–30.1.) näkemättä. Siirsin ja siirsin sinne menemistä, koska galleriakin on niin lähellä kotia, ja sitten viimeisenä viikonloppuna kun sinne piti mennä, tulikin yllättäen muuta tekemistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti