Uuden päätoimittajan Aleksis Salusjärven ensimmäinen Kritiikin Uutiset (1/11) ilmestyi kai viime viikolla. Minulla on vielä osoitteenmuutosongelmia vanhan työnantajani kanssa, joten kotiin se ei vielä ole tullut. Mutta sen uskallan sanoa, että taisin lähteä juuri sopivaan aikaan ja että taisi Suomen arvostelijain liitto (SARV) saada oikein hyvän päätoimittajan tilalleni.
Salusjärvi tilasi minulta jutun ensimmäiseen numeroon, ja minä kirjoitin vähän tilatun asian vierestä, mutta sain kuitenkin vihreää valoa. Suoritin ajatusleikin, eikä sitä ehkä ihan tosissaan tarvitse ottaa, mutta kyllä meidän kaikkien tulisi aina silloin tällöin miettiä olemassaolomme perusteita vähän radikaalimminkin. Kysyn minäkin aina silloin tällöin, että tarvitaanko kritiikkiä lainkaan. Nyt kysyin, että tarvitaanko galerioita lainkaan:
Onko galleria vain kömpelö käyttöliittymä?
Kuinka paljon esillepano vaikuttaa kuvataiteen kokemiseen? Vaikuttavatko galleriatoiminnassa tapahtuvat muutokset myös taiteen sisältöihin? Voisiko koko taiteen esittelykuvion ajatella uusiksi? Mitä kriitikko haluaa oikeasti nähdä?
Suurin osa taiteen kentän institutionaalisista rakenteista otetaan annettuna. Vaikka niitä kyseenalaistettaisiinkin, on kyse taiteeseen kuuluvista esitystaloudellisista huudahduksista kuten futuristien iskulause 1900-luvun alusta: ”TUHOTKAA MUSEOT!” Eiköhän suurin osa futuristeista tiennyt, että museoihin heidänkin työnsä tullaan sijoittamaan.
Vastaavasti yksi kuvataiteen keskeisiä retorisia aseita on ollut modernismin jälkeinen ”valkoisen kuution” kammo. Hieman tragikoomisesti halu päästä eroon valkoisesta kuutiosta on varmaan aivan yhtä iso kuin halu esittää tuo ero jälkikäteisenä dokumentaationa juuri valkoisessa kuutiossa.
Joudun toisinaan baarissa kuvailemaan hyvin konkreettisesti ja deskriptiivisesti sen, mitä kriitikko tekee. Se on itse asiassa aika yksinkertaista, mutta sitä on vänkää miettiä.
Siis: Kriitikko käy museoissa ja gallerioissa katsomassa säännöllisesti vaihtuvia tapahtumia, joita nimitetään näyttelyksi. Näyttelyissä on esillä taideteoksiksi nimitettyjä objekteja. Näyttelyllä on etukäteen määritelty kesto. Käytyäni näyttelyssä kirjoitan siitä kuvailevan ja arvottavan jutun lehteen, jonka kanssa minulla on suhde ja sopimus. Jutulle on määritelty etukäteen sekä sen pituus että siitä maksettava korvaus.
Gemäldegalerie, Berlin.
Tämä yksinkertainen kuvio opitaan empiirisesti silloin, kun senttailu alkaa. Harvoin sitä tulee kyseenalaistaneeksi, koska näin on aina tehty, eikä sitä oikeastaan edes haluaisi kyseenalaistaa, koska tällaisessa kuviossa on helppo toimia.
Kriitikko operoi siis erilaisella materiaalilla kuin taidehistoria. Taidehistoria on kiinnostunut enemmän yksittäisistä teoksista tai joukosta teoksia, joiden alkuperäinen esittämiskonteksti on saattanut olla hyvinkin erilainen. Osa teoksista ”löydetään”. Osa taas ”unohdetaan”. Taidehistoria on kiinnostunut näyttelyistä yleensä vain silloin, kun niillä on jotain aivan erityistä merkitystä. Niin kuin vaikkapa Pietarissa vuonna 1915 järjestetty futuristinen taidenäyttely 0.10, jossa ensimmäistä kertaa oli mahdollista ihmetellä Kazimir Malevitšin Mustaa neliötä (1915). Mutta tämänkin sanon hieman epäröiden, sillä enpä usko juuri kenenkään suomalaisen taidehistorioitsijan muistavan, että se oli esillä juuri tuossa näyttelyssä. He saattavat kirjoittaa teoksesta pitkiäkin pätkiä tietämättä kovinkaan paljoa sen ensimmäisestä esittämiskontekstista.
On siis syytä muistaa, että galleria kuuluu mediaan. Se on yhdenlainen medium ja kuuluu myös voimallisesti osana siihen prosessiin, jota on kutsuttu medioitumiseksi eli välitteisen vuorovaikutuksen lisääntymiseksi. Usein kriitikkokin saattaa taiteilijan tavoin miettiä sitä, että voiko taideteoksen kokea suoraan, ikään kuin puhtaana. Minulla on aina ollut tapana väittää, että jo pelkästään se, että tapahtuma tapahtuu tietyssä kontekstissa, esimerkiksi juuri galleriatilassa, tekee tämän täysin mahdottomaksi.
Muisto 1: Gallerioiden järjestyksestä
Kriitikoilla on journalisteina pyrkimys puhua totta taiteesta, mutta gallerioista ei ole tapana puhua totta. Niitä ei myöskään arvoteta julkisesti. On kuitenkin olemassa gallerioiden rankijärjestys (ranking), josta ollaan kohtuullisen yksimielisiä mutta josta kukaan ei julkisesti halua sanoa mitään. Opetin pitkään eri oppilaitoksissa taiteen sosiologiaa. Muistan kerran, kun pidin luentoa Tampereen Taiteen ja viestinnän oppilaitoksessa ja tulin maininneeksi tällaisesta rankijärjestyksestä. Oppilaat saivat minut – muun muassa lupaamalla pysyä vaiti – houkuteltua siihen, että laitoin Helsingin galleriat parinkin eri muuttujan mukaan rankijärjestykseen. Meillä oli aika hauska ja ilkamoiva keskustelurupeama.
Gallerialla on mediumina monenlaisia vaikutuksia taiteen kokemiseen. Jos teos esiintyy ns. paskagalleriassa, voi siihen olla vaikea saada otetta, koska olemme saattaneet tottua siihen, ettei ko. gallerian teoksista yleensä tarvitse piitata. Itse asiassa jätämme monet galleriat jo aika nopeasti vakioreittiemme ulkopuolelle. Jos taas teos esiintyy ns. huippugalleriassa, joudumme miettimään aika tarkkaan niitä perusteita, joiden myötä emme pidä ko. teoksesta. Voiko maineikas galleria erehtyä niin pahasti?
Entä sitten avantgarde? Tai sympatiapisteet? Esimerkiksi taiteilijaosuuskunnan pitämiin gallerioihin tulee suhtauduttua selvästi myönteisemmin kuin ns. kaupallisiin gallerioihin, joista osa on vielä ihan umpikaupallisia. Omistajan mahdolliset intohimot ja ilmeiset luonteenpiirteet tuovat oman lisänsä. Nämäkin ulottuvuudet vaikuttavat aika paljon. Tiedän esimerkiksi erään instituution ostotoiminnassa mukana olevan henkilön, joka ei halua ostaa töitä eräältä galleristilta, koska tämä on niin hyökkäävä. Ovatko kriitikot kokonaan tällaisen ulkopuolella? Voivatko edes olla?
Rankijärjestys muuttuu. En mainitse edelleenkään mitään nimiä, mutta esimerkiksi Helsingissä toimii ainakin kaksi sellaista galleriaa, jotka olivat omana aikanaan todella merkittäviä paikkoja mutta joihin nykyään tulee tuskin mentyä edes sisään.
Kriitikon olisi ehkä syytä aina silloin tällöin tutkia omat reittinsä ja sympatiansa aika tarkkaan ja yrittää hahmotella tällaisen rankijärjestyksen syitä ja seurauksia.
Muisto 2: Gallerioiden tarpeellisuudesta
Muistan hyvin vielä sen, miten minua vähän harmitti, kun Siskotuulikki Toijonen haastatteli minua Arsis-lehteen (3/06) ja menin möläyttämään, että saatan nykyään perinteistä kritiikkiä mieluummin kirjoittaa haastatteluun perustuvan jutun, jossa olen gallerian sijaan käynyt taiteilijan työhuoneella. Näin totesin: ”Menen mieluummin taiteilijan työhuoneelle katsomaan hänen teoksiaan kuin sliipattuun gallerianäyttelyyn. Haluan tietää, mitä taiteilija tekee; miksi ja miten. En välttämättä ole niin kiinnostunut siitä, minkälaisen kuvan taiteilija galleristinsa avulla haluaa tekemisistään välittää.”
Yritin tuolloin kai kärjistää, mutta viime aikoina olen miettinyt asiaa enemmän. Kuinka paljon näkee esimerkiksi sellaisia näyttelyitä, joissa on vain yksi merkittävä ja hieno teos, jonka tueksi taiteilija on joutunut tekemään joukon huonoja ratkaisuja? Voisiko esimerkiksi olla niin, että sekä modernismille että yhtä lailla nykytaiteelle ominainen sarjallisuus johtuisikin filosofian sijaan siitä, että näyttely on saatava täyteen ja että taitelijan on tehtävä tarpeeksi tiliä voidakseen jatkaa työskentelyään?
Ja entä sitten demokratia ja elitismi? Mitä tapahtui, kun valokuvasta ja videosta tuli galleriakelpoista nykytaidetta? Sarjat pienenivät, ja aidosti mekaanisesti monistettavissa olevat, potentiaaliset massojen taiteet muuntuivat joukoksi eliitin objekteja, joiden uniikki aura syntyi uudestaan vaihtoarvon pelottavasta suuruudesta.
Siksi haluaisinkin tehdä ajatuskokeen. TUHOTAAN GALLERIAT! Mehän olemme kiinnostuneita taiteesta, emme gallerioista. Mehän olemme kiinnostuneet ennen kaikkea yksittäisistä taideteoksista, emme niiden hetkellisestä olemassaolosta jossain tietyssä tilassa.
Ajatusleikkiä voi jatkaa monen suuntaan. Esitän vain yhden idean. Valtion tuella otetaan haltuun jokin jättikokoinen teollisuustila. Se muunnetaan paikaksi, jossa taiteilijat voivat esittää vaikka vain yhden merkittävän teoksen. Rakennetaan vain loputon määrä looseja, joita voi vuokrata edullisesti. Olisiko tämä keino synnyttää teos- ja ateljeelähtöinen taiteen kokemisen tapa, jonka rinnalla hierarkkinen taidemaailma paljastaisi laskelmoivat piirteensä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti