Julkaistua 138: Vähemmistöt ja maabrändäys

Olipa kummallinen päivä. Tai siis yhden kummallisen yhteensattumuksen päivä. Kirjoitin eilen aamulla tänään ilmestyneen kolumnini Ilkkaan. Se käsitteli ihan sattumalta huomaamaani erään museon lopettamisuhkaa. Asia sai minut tosi pahalle päälle, koska olen pikkupojasta lähtien ollut jostain kumman syystä erityisen rakastunut kaikenlaisiin museoihin. Ja erityisesti omituisiin museoihin. En keksi mitään kultturihistoriallista asiaa, jonka ympärille ei voisi rakentaa kiinnostavaa museota. Kuurojen museo on taatusti säilyttämisen väärti.

Vähemmistöt ja maabrändäys

Kuurojen liitto on ilmoittanut aloittaneensa yt-neuvottelut. Taloudellinen ahdinko on johtunut Raha-automaattiyhdistyksen – jopa piilopuoluetukiin riittäneen – tuen vähenemisestä. Irtisanomisten lisäksi liiton ylläpitämä Kuurojen museo on lopettamisuhan alla.

Maailmassa on vain kaksi ammatillisesti hoidettua kuurojen kulttuuria tallentavaa museota. Haagassa toimivan lisäksi toinen on Norjassa. Museo on pyörinyt noin 180 000 euron vuosibudjetilla. Lakkauttamisella liitto pyrkii noin 120 000 euron säästöön. Vertailin vuoksi mainittakoon, että Suomen Kulttuurirahasto, Svenska kulturfonden ja Helsingin kaupunki antoivat taannoin Guggenheimin säätiölle 2 000 000 euroa, jotta säätiö vain tutkisi Suomeen tulemista.

Kuurojen museossa on ainutlaatuinen dokumentti-, esine- ja valokuvakokoelma, jolla on laajempaakin kansallista, tai itse asiassa kansainvälistäkin merkitystä.

Museon perustamisajankohta on laskettu Fritz ja Maria Hirnin vuonna 1907 museolle tekemästä lahjoituksesta. Hirnit olivat Suomen kuurojenopetuksen perustajan Carl Oscar Malmin oppilaita, ja he lahjoittivat museolle sekä valokuvia että materiaalia omalta kouluajaltaan. Hirnit ovat varhaisen suomalaisen valokuvauksen historiassa merkittävä pariskunta, ja jo pelkästään heidän kuvamateriaalinsa on kansainvälisestikin katsoen arvokasta. Maria Hirn otti esimerkiksi vuosina 1907–10 yli tuhat henkilökuvaa, jotka oli tarkoitettu viittomakielen sanakirjaa varten. 

On totta, että Kuurojen museon kävijämäärä on ollut kohtuullisen pieni, vuosittain siellä on vieraillut noin 3 500 kävijää – saman verran kuin kuuroja on Suomessa. Lakkauttamisen sijaan kannattaisi kuitenkin ehkä miettiä pikemminkin sitä, miten museota voisi kehittää. Jos ajattelemme esimerkiksi viime vuosien maabrändäystä, on moneen kertaan käynyt ilmi, ettei toimivaa brändiä rakenneta keinotekoisesti vaan luottamalla tosiin ja olemassa oleviin rakennusmateriaaleihin. Kuurojen museo on juuri tällainen asia. Kuvitelkaa minkälaista kansainvälistä turistikohdetta siitä voitaisiin rakentaa. Jos jokainen Suomessa vieraileva kuuro olisi tietoinen museon olemassaolosta, olisi sen imagovaikutus häkellyttävän iso ja pitkävaikutteinen. Samalla se vahvistaisi sitä tosiseikkaa, että Suomi on yksi niitä harvoja maailman maita, joissa viittomakieli on turvattu kuurojen äidinkieleksi perustuslaissa. Tämä tapahtui vuonna 1995. Tällaisten asioiden esiintuomisella Suomi pystyisi ottamaan maailmassa arvokasta positiivista roolia. Emme useinkaan pärjää niillä alueilla, joissa isommat ovat jo vahvuutensa näyttäneet, mutta niillä alueilla, joissa kehitettävää riittää, voimme olla näyttämässä tietä.

Olisi lyhytnäköistä alaa ajas Kuurojen museo. Myönnän, että on helppoa olla kotisohvallaan mieltä kaiken maailman asioista, ja usein vasta konkreettiset teot ovat oikeasti auttamassa tärkeiksi koettuja asioita. Niinpä suljen nyt tekstinkäsittelyohjelman ja lähden elämäni ensimmäistä kertaa tutkimaan kuurojen kulttuurihistoriaa. Minä lähden Kuurojen museoon!

***

No enhän minä vieläkään ole museoretkelleni päässyt, koska sitten seurasi se kummallinen yhteensattuma. Tänä aamuna, juuri kun kolumnini oli ilmestynyt, sain mattimyöhäisen sähköpostin ICOMilta, jossa minua informoitiin tänään Kansallismuseossa järjestettävästä seminaarista Muutoksen tuulia museoalalta. No, minähän vietin sitten iltapäivällä kolme tuntia haistellen näitä muutoksen tuulia. Osin tuulet nostivat ihon kananlihalle.

Alustuksia oli useita. Ensi kuultiin kansliapäällikkö Harri Skogin kapulakielinen ja neutraali mutta ihan informatiivinen puheenvuoro opetus- ja kulttuuriministeriön selvityksestä konserniohjauksesta ja -rakenteesta ja selvityksen vaikutuksista museoalaan. Vanhana reggaemiehenä on kyllä pakko todeta, että tuo kielten sekoittuminen (vrt. 'konserni') alkaa kyllä olla aikamoista Babylonia. Oikein pahaa tekee.

Mutta paljon pahempaa teki kuunnella ylijohtaja Riitta Kaivosojan puheenvuoro opetus- ja kulttuuriministeriön strategisista linjauksista kulttuurin tulevaisuudesta. Hän kävi yleisöä halveksivalla pikaluvulla – hän siis oikeasti luki vain ääneen sen, mitä näytti – läpi salamannopeasti ties kuinka monta näytöllistä powerpoint-esitystä, joka oli täynnä hienojen päämäärien jargonia ilman mitään konkretiaa.

Sitten seurasi se osuus, joka minut varsinaisesti paikalle houkutteli. 

EMMAn johtaja Markku Valkonen kertoi tulevasta Wirkkala Akatemiasta (näin luki screenillä – toivottavasti laitos saa edes kieliopillisesti korrektin suomenkielisen nimen, jos projekti joskus toteutuu). Vähän nauratti, kun Valkonen itsevarmasti totesi, että "kysehän on varsin pienistä rahasummista" verrattaessa satsausta koko alueen kehittämissuunnitelmiin. Toivottavasti se oli edes huumoria.

Ja sitten kehiin tuli Helsingin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén, joka on selvästikin asettunut jo vähän puolustuskannalle puhuessaan Guggenheimista, koska hän selvin sanoin huomautti ennen kyselyosuutta, että on olemassa "vähätteleviä kysymyksiä" ja "seriöösejä kysymyksiä". En sitten uskaltanut kysyä mitään. [Tämä oli huumoria.] Gallen-Kallela-Sirén muuten lupasi, ettei Helsingin taidemuseosta irtisanota ketään sitten, kun Guggengheim sen nielee. Vaan minäpä olen valmis lyömään aika paljon vetoa, ettei hanke koskaan toteudu. Ja tekemään kaikkeni sen toteutumisen estämiseksi.

Kansallismuseon ylijohtaja Helena Edgren selitti, miksi Valtiollisen historian museota ei tarvita ja miten Kulttuurien museo saa hyvän kotipaikan Kansallismuseon uusien rakennussuunnitelmien myötä museon takapihan perältä. Enpä taida uskoa menestystarinaan. Museoviraston pääjohtaja Juhani Kostet sanaili sitten joviaalisti jotain, josta en valitettavasti enää muista mitään. Mutta hän tuleekin Turusta.

Kouvolan kaupungin museoiden johtaja Johanna Vuolasto yritti sitten selitellä, miten Kouvolassa saavutettavuus lisääntyy, kun saadaan aikaan kunnon museo, joka on auki ympäri vuoden ja suljetaan vain kesäisin auki olevat 12 paikallista toimipistettä. Sitten hän kehtasi vielä heittää vitsin kaikista niistä 123 kirnusta, joita suotta säilytetään. Vähän säälittävää, vaikka Gallen-Kallela-Sirén totesikin, että oli rohkeaa tulla puhumaan näistä asioista tälle yleisölle. Tjaah.

Siinä minä sitten mietiskelin saavutettavuuden ja säilyttämisen ristiriitaa, joka tuotiin useammankin kerran esiin. Keksin jopa vähän filosofisen lauseen, josta olen suorastaan ylpeä: Säilyttäminen muodostaa merkittävän osan saavutettavuutta. Niin ettei ihan paska seminaari sittenkään. Sitä paitsi paikalla ollut parisataapäinen [!] museoväki kävi lopuksi ihan oikeaa keskustelua, jossa kuului myös poikittaisia mielipiteitä tälle 'mahdollisuuksien' ja 'haasteiden' ilmastolle, jota määräilee mystinen eufemismi, 'tuottavuusohjelma'. 

Sitä minä vain jäin taas ihmettelemään, että miksei kukaan koskaan sano ääneen epäilyksiä uusliberalismin ja isänmaattoman kapitalismin vaikutuksesta kulttuuripolitiikkaan. Miksi kyynisen kapitalismin voittokulkua pidetään ikään kuin väsitämättömänä luonnonvoimana, jonka edessä pitää vain totella, kun leikkuri iskee.

PS. Vikaa on tietysti sysissä ja sepissä. Ollaan nyt sitten oikeasti alastomia kriitikkoja. En ole koskaan elämässäni käynyt Kouvolan taidemuseossa, vaikka olen ollut päätoiminen taidekriitikko viimeiset 15 vuotta. Hävettää. Hävettää sekin, että minua nauratti, kun Vuolasto puhui Kouvolan taidemuseo Voikilosta. Vasta äsken nimittäin huomasin, että olin kuullut väärin ja että se olikin Poikilo. Sitäkään en siis tiennyt. Hävettää vieläkin enemmän.

Siis läksyjä tekemään. Näin luin netistä: "Poikilon loi taiteilija Pekka Nissinen (s. 1938). Poikilo (poikilos kreik.) tarkoittaa kirjavaa, värikästä, haluttua asiaa ja vaihtoa. Poikilolle luotu merkitys on onnea tuottava vaihtokauppa. Se on puhtaasti taide-esine, joka tuotteistettiin Kouvolan taidemuseon maskotiksi Poikilo-näyttelyn yhteydessä vuonna 2008. Poikilo on muodoltaan kahdeksankulmio, joka viittaa taidemuseon kulmikkaisiin pylväisiin ja Kouvola-talon arkkitehtuuriin. Poikilon materiaali on pohjoiskymen- laaksolainen leppä ja sen tarina sai alkunsa Kymijoesta. Nissisen keksimän tarinan mukaan poika antaa lemmitylleen lahjaksi puusta veistämänsä esineen Kymijoen rannalla, kun rentukat kukkivat. Jos tyttö ottaa esineen vastaan, on se myöntävä vastaus esitettyyn kosintaan."

Tämä lienee viehättävää.

Mutta ennen Kouvolan matkaa menen käymään Kuurojen museossa. Lupaan kertoa siitä myöhemmin, joten minun on pakko mennä sinne.

PS. Tässä vielä adressi, jonka voi allekirjoittaa Kuurojen museon puolustamiseksi. Minä sen tein jo.