Julkaistua 124: Kuppikuntaisuudesta

Nettilehti Mustekalassa ilmestyi 28.2. Pirkko Holmbergin artikkeli, jossa hän kommentoi aika häijysti yleisön joukosta tapahtunutta esiintymistäni taannoisessa Taiteen tulevaisuus -seminaarissa Kuvataideakatemiassa. Huomasin sen tänä aamuna, pahoitin vähän mieltäni ja kirjoitin ärhäkän vastineen, joka seuraa tässä:

Kuppikuntaisuudesta

"Hänninen oli poiminut esimerkeiksi taidemaailman kuppikuntaisuudesta ja klikeistä alkuvuodesta 2009 lehdissä käytyä keskustelua. Kyseinen sananvaihto oli ollut erittäin vahvasti tarkoitushakuista ja oikeisto- ja vasemmistopiirien keskinäisen nokittelun leimaamaa. Seurauksena tästä oli, että keskustelu Tulevaisuuden taide -tapahtumassa halvaantui saman tien, sillä yleisössä istuva vanhempi mieskriitikko ei voinut ottaa tajutakseen, ettei kyse ollut Hännisen sijoittumisesta puoluepoliittisella kartalla. Tunnepohjainen asenne tyyliin, ”ole vasemmistolainen tai olet huono ihminen” on yksi taidemaailman kehityksen esteistä. Perusteltua itsekritiikkiäkin kaihdetaan, koska pelätään sen antavan aseita vastapuolelle eli ’oikeistolle’. Tällöin on oikeastaan aivan sama, mitä ideologiaa edustetaan, sillä kyse on joka tapauksessa kaksinaamaisesta fanatismista ja omaehtoisen ajattelun kahlitsemisesta."

Näin kirjoitti Pirkko Holmberg. Tuli aika vittumainen olo. Niin kuin minunkaan ilmaisunvapauttani ei oikein olisi ymmärretty. Ensinnäkin pyrin aina olemaan vastuullinen yksilö, joka kirjoittaa aina myös omalla nimellään ja haluaa nimenomaisesti keskustella asioista. Minulla on ihan oikea nimikin, Otso Kantokorpi, sen sijaan että olisin ikään kuin lievän ylenkatseen kohde, "yleisössä istuva vanhempi mieskriitikko". Sanoin myös tilaisuudessa miltei sanatarkasti, että "suomalaisessa taidemaailmassa ei sellaista kuppikuntaisutta, jota tietyt tahot ovat viime vuosina yrittäneet osoittaa, ole ollut sitten 1970-luvun". Oikeistolaisiksi julistautuneet Arell, Gallen-Kallela-Sirén, Rauhala ja Susi ovat nähneet jossain kauheita vasemmistomörköjä, mutta hyvin oudolta tämä rintamalinjojen virittäminen on tuntunut. Olen aina tunnustautunut vasemmistolaiseksi, mutta ei se minään dogmaattisuutena työssäni (siis kirjoituksissani) näy – sen tiedän ja se jokaisen on helppo myös nähdä lukemalla tekstejäni, myös blogiani Alaston kriitikko, johon olen hillonnut viimeisen vajaan vuoden ajalta vähän yli 120 kirjoitustani.
En ymmärrä, mitä Holmberg tarkoitti sanomalla, että "keskustelu halvaantui". Minun mielestäni sitä käytiin aika paljon ja kiivaasti ja se oli ihan kiinnostavaakin. Toki minä olin hämmästynyt, että Hänninen otti keppihevosikseen juuri nämä oikeistoksi julkisuudessa julistautuneet henkilöt, jotka eivät taatusti olisi häntä puolustamassa kovan paikan edessä. Näkihän sen esimerkiksi, miten Gallen-Kallela-Sirén taannoin hylkäsi välittömästi oman taiteilijansa (siis Kluuvin gallerian taiteilijan) Ulla Karttusen, kun poliisi ja syyttäjä astuivat kehiin. Että se siitä sananvapaudesta.

Tässä muuten muistutukseksi viime vuoden toukokuussa löytämäni, kuvaamaani ja blogiini silloin laittamani hieno tarraduuni Kampin keskuksen kupeesta.

Ja mitä taas tulee "itsekritiikin puutteesen", jonka Holmberg myös kaataa päälleni, on itsekriittisyydenkin löytäminen aika helppoa blogistani, jossa yritän nimenomaan liputtaa suorapuheisuuden ja jopa kriitikon työn läpinäkyvyyden nimeen, yrittäen kertoa kaikesta – esimerkiksi toisinaan työtä vaivaavasta pinnallisuudesta ja kiireestä ja myöskin epäonnistumisista.

En minä voi yksinkertaisesti olla niin paha vasemmistomörkö kuin Holmberg antaa ymmärtää. Enkä varsinkaan tunne olevani "kaksinaamainen fanatisti" tai "omaehtoisen ajattelun kahlitsija". Itse asiassa minua loukkaa aika paljon moisten ilmaisujen käyttäminen yhteydessäni. Tulee myös sellainen olo, että miksi keskustella, kun sanoja ei kuitenkaan kuunnella.

***

No Holmberg ehti jo sitten tänään vastata kommentiini, ja nyt minua jo harmittaa, että pitikö minun olla niin kauhean herkkänahkainen. Taidan siis joskus ensi yönä vastatata siihen jotain sovittelevaa, sillä enhän minä – aika vanha kettu todellisuudessa – oikeasti pelihousujani kovinkaan helposti revi. Mutta nyt kuuntelen vähän aikaa Charlie Whiteheadin (s. 1942) fantastista levyä ja lähden ystäväni bileisiin, jossa olen luvannut koko illan soittaa silkkaa southern soulia – ja tuntemattomampaa sellaista – vähän niin kuin DJ-ominaisuudessa. Whitehead siellä ainakin soi:

Tästä voi kuunnella vaikkapa Whiteheadin taiteilijanimellä Raw Spitt levyttämän hienon biisin Songs to Sing (1971).

PS. Karttusen tapauksesta pitäisi vielä ihan oikeasti keskustella, niin kuin Holmberg vastauksessaan totesi. Minä olin muuten Karttusen puolustuksen ainoa asiantuntijatodistaja, ja minulle jäi aika pahasti sellainen tunne, ettei oikeussali ollut lainkaan kiinnostunut siitä, miten minä taiteesta ja sen roolista puhuin. 
Kaikkihan johtui siitä, että satuin silloin aikoinaan täysin vahingossa olemaan juuri paikalla Kluuvin galleriassa, kun poliisi takavarikoi Karttusen teoksen. Tässä linkki silloin Uuteen Suomeen kirjoittamaani kritiikkiin. Gallerian lasioven läpi ottamani hauska valokuva Janne Gallen-Kallela-Sirénistä ja poliisijoukosta on sen sijaan kadonnut jonnekin eetteriin, koska kovalevyni räjähti juuri pari päivää tapahtuman jälkeen. Paska juttu. Minua nimittäin kiellettiin silloin kuvaamastakin. Olisi ollut hauska näyttää nuo suttuiset otokset.