Eikä mennyt kuin kaksi päivää keskiviikon seminaarista, niin taas oli tarjolla sitä samaa: perjantai-iltapäivän täytti verkkolehti Mustekalan yhdessä Kuvataideakatemian kanssa järjestämä keskustelutilaisuus aiheesta Tulevaisuuden taide. Tällaisia piti kysymysten olla: "Millaista on taide tulevaisuudessa, mitkä ovat sen olemassaoloa määrittävät reunaehdot? Miten taiteen tekeminen ja kokeminen muuttuu esimerkiksi uusien taidemuotojen ja sosiaalisen median myötä? Onko taiteella yhteiskunnallista vaikuttavuutta tulevaisuudessa ja millaista?"
No, näihin kysymyksiin ei oikein koskaan päästy, eikä alustajajoukon kokoonpano liiassa hajanaisuudessaan oikein antanut sellaiselle mahdollisuuttakaan. Kiinnostavaa – siis esimerkiksi paljon kiinnostavampaa kuin keskiviikkona – keskustelua kuitenkin käytiin, ja paikoin varsinkin yleisön joukosta – muun muassa performanssitaiteilija Pekka Luhta (s. 1954) ja nuorenpuoleinen kuvataiteilija Topi Äikäs (s. 1976) – tuli erityisen stimuloivia kommenteja.
Tilaisuuden aloitti Kuvataideakatemian maalauksen professori Silja Rantanen (s. 1955), ja hän kyllä jaksaa aina yllättää. Joskus hän saattaa olla erityisen – joskus ehkä vähän liiankin – filosofinen ja sivistynyt, mutta nyt hän uskaltautuikin aika räyhäkkään poliittiseksi – kuitenkin varustettuna sillä samalla harkinnalla ja tarkkuudella, joka hänen julkista puhettaan aina leimaa. Siinä menivät Guggenheimit, oikeistolaistuminen ja taideyliopistojen yhdistämishanke samaan kriittiseen soppaan:
Puhetta jatkoi performanssitaiteilija ja kirjoittaja, Esitys-lehden päätoimittaja Pilvi Porkola (s. 1972), joka oli ehkä vähän turhankin optimistinen ja pitäytyi myös vähän liikaa omissa "pieninstitutionaalisissa" asemissaan. Nuori Riina Hänninen (s. ?) oli ehkä vähän liian nuori tunteakseen suomalaisen taidekentän kiemuroita. Hän myös pitäytyi liikaa muutaman vuoden takaisissa traumaattisissa kokemuksissaan Lahden taideinstituutissa. Eikä tämä tematiikka oikein seminaarin aiheeseen liittynyt.
Taideteoreettiseen lenkkitossureadymade-performanssiinsa vähän liian ihastunut Marko Gylén oli
mustekalamaisen akateeminen, mutta varsinkin juuri Pekka Luhta sai hänetkin siirtymään omassa paperissaan pysyttelemisen sijaan keskustelemaan. Loppujen lopuksi tilaisuus oli aika onnistunut ja ennen kaikkea ihan aidosti keskusteleva. Yleisön joukosta tuli paljon kommentteja ja kysymyksiä.
Mutta on se niin vaikea pysyä aiheessa. Esimerkiksi sosiaalisesta mediasta ja taiteen tulevaisuudesta ei puhuttu halaistua sanaa. Itsekin olin valmistautunut kommentoimaan jotain Facebookista ja monopolikapitalismin vaihtoehdottomuudesta. Vaikka olenhan minä sanani siitä jo saanut sanoa.
Mutta nyt annan piutpaut kuvataiteelle. Kuuntelen vähän aikaa Aretha Franklinin 8. Atlanticille tekemää studioalbumia Young, Gifted and Black (1972),
***
Mutta nyt annan piutpaut kuvataiteelle. Kuuntelen vähän aikaa Aretha Franklinin 8. Atlanticille tekemää studioalbumia Young, Gifted and Black (1972),
menen Yrjönkadun uimahalliin uimaan ja sitten syön karitsanmunuaisia ja juon chileläistä punaviiniä ja mietin, että olenkohan minäkin sittenkin 'sivistysporvari' – niin kuin jotkut nuoret eilen seminaarissa kauhukseni ja yllätyksekseni itseään nimittivät.
Miten vain, kuunnelkaa tästä Young, Gifted and Black. 
Kiitoksia tilaisuuden tarkkanäköisestä arviosta ja reippaasta osallistumisesta paikan päällä.
VastaaPoistaKieltämättä puhuimme enemmän taiteen tulevaisuudesta kuin tulevaisuuden taiteesta - jos jälkimmäisellä tarkoitetaan enemmän kysymystä tulevan taiteen lajeista, tekniikoista ja muodosta. Alustajille oli kuitenkin jätetty melko vapaat kädet ja tarkoituksella keskustelulle oli varattu runsaasti aikaa, kuten tilaisuuden nimikekin jo kertoi. Tilaisuuden tarkoitus ei siis tosiaan ollut, että edessä esiintyneet henkilöt pääsisivät esiintymään auktoriteetteina ja totuuden kertojina, vaan että syntyy yhteisöllistä keskustelua ja siis, anteeksi filosofinen ilmaisuni, "mielekkyyden etsimistä", joka sinänsä avautuu kohti tulevaisuutta. Voisi siis sanoa, että tarkoitus oli ennemminkin keskustella tulevaisuutta kohti kuin hahmotella tulevaisuuden taidetta.
Itse olin melko filosofinen, mitä pahoittelinkin heti puheenvuoroni aluksi. Toisaalta pyrin juuri kenkäteosesimerkilläni tuomaan filosofiaa käytäntöön, näyttämään, miten se kenkä siinä olla öllöttää, reunalla retkottaa. Kuten yritin tuoda esille, teos oli tarkoituksella huono tai yksinkertainen, jotta tulisi esille, miten taide on omalaatuinen suhtautumisympäristö, jossa arkiset asiat alkavat tuntua voimakkaammin.
Näen myös (tämä on tosin ehkä toivottoman akateeminen eronteko), että filosofia voi haastaa oman kielensä ja erkaantua akateemisesta teoreettisuudesta, joka yrittää representoida ja hahmotella ja luokitella todellisuutta, esimerkiksi sitä, mihin kategoriaan kuuluvaa taidetta tulevaisuudessa tullaan tekemään. Tähän pyrin performanssillani. Vaikka tiedänhän minä, että olen kuiva ja toivottoman akateeminen. Tosin ei liene yllätys, että esittäessäni samaa yliopistossa, olenkin virkistävän epäakateeminen tai jopa kummallinen.
Alustuksessani puhuin kyllä melko pitkään monopoilikapitalismin tai markkinatalousmekanismien vaihtoehdottomuudesta, joten ihmettelen nyt hieman, miksi ette sitten (ettekä nyt tässä arviossakaan) tarttunut siihen, jos kerran halusitte keskustella aiheesta. Selvitin miten talouselämän diskurssit vallitsevat yhteiskunnallista ajattelua ja toimintaa ja miten taide voisi osaltaan ne haastaa. Suhtaudun siis kriittisesti markkinatalouden mekanismeihin, mutta en näe mahdollisuutta haastaa niitä perinteisellä vastakkainasettelulla, sillä se on juuri alistumista kilpailulle markkinoiden omilla ehdoilla. Ennemminkin näen mahdollisuuden siinä, että vapaus aletaan ymmärtää käytännössä (ei siis teoriassa) toisenlaiseksi kuin kulutuskulttuurissa - siis sellaiseksi, jota se taiteessa aina jo on, nimittäin vapaudeksi yhteisöllisen mielekkyyden etsintään. Tähän painottuvaa on mielestäni tulevaisuuden taide.
(Mainittakoon myös, että mustekala.info-verkkolehdessä ilmestyi viime vuonna taiteen ja talouden suhteita eri tavoin pohtiva teemanumero (http://www.mustekala.info/epublish/1/44). Senkin oheen olimme järjestäneet keskustelutilaisuuden.)
Näin, että taiteilija Riina Hännisen lähestymistapa pyrki käytännössä samaan suuntaan. Se, että hän valitsi siteerata oikeistoon kallellaan olevia taidevaikuttajia, oli sinänsä sivuseikka, kuten yritin tuoda esille tilaisuuden juontajan ominaisuudessani. Varmasti on hyödyllistä nähdä, miten suomalaisen taide-elämän vallitsevat verkostot ovat rakentuneet oikeisto–vasemmisto-jaottelun pohjalta. Hänninen kuitenkin selvästi pyrki tuomaan esille ilahduttavan ei-akateemisen mutta sinänsä perustellun ja ajatuksia herättävän näkemyksensä siitä, miten valtarakenteet ja henkilöityminen ylipäätään kahlitsevat taiteen tekemistä ja niin muodoin sitä vapautta, johon taide pyrkii. Hänen puheenvuoronsa voi toki ohittaa ikään vedoten, mutta toisaalta nuorena hän edusti juuri taiteen tulevaisuutta ja siksi oli arvokasta kuulla, miten siitä näkökulmasta taiteen kenttä aukeaa toisella tavalla kuin vanhoista puoluepoliittisista kategorioista katsottuna.
Vielä kerran kiitoksia osallistumisesta ja keskustelun jatkamisesta täälläkin. Keskustelu jatkuu myös Mustekalassa tällä viikolla ilmestyvässä teemanumerossa.
Marko Gylén
Maksettu asiantuntijakritiiki on kuollut. Eläköön maksettu asiantuntijakuratointi. Uusi järjestys on samanlainen kuin vanha, nykytaiteen umpiossa.
VastaaPoistaPentti Otto Koskinen
Mihin lie viittaat? Tätä blogia ei kuitenkaan kukaan maksa.
VastaaPoista