Tämän viikon tiistaina ilmestyi Kauppalehdessä lyhyt arvioni Pekka Kauhasen (s. 1954) hienosta näyttelystä Helsingin Taidehallissa (29.1.–13.3.). Mutta eipähän tuohon vajaan liuskan juttuun taaskaan kovin syvällisiä pystynyt mahduttamaan.
Sen verran avoin ihminen olen tottununut olemaan, että nyt on pakko kertoa pikkuruinen kaskunpoikanen, joka on totta. Juttuni otsikko oli todellisuudessa tarkoitettu vähän niin kuin vittuiluksi Kauhaselle – jonka tunnen siis hyvin jo vuosien takaa. Siis että onko se nyt tässä? Pystytkö vielä laittamaan paremmaksi ja mahdollisesti miten? Sillä eihän Kauhanen kuitenkaan mikään ikäloppu mies vielä ole, vaikka vähän niin kuin kaiken on nyt jo saanutkin. Vaan eiköhän Taidehallin viestintävastaava Kaija Suni soitttanut minulle ja kysynyt lupaa siteerata Hesarin ilmoitukseen juuri otsikkoani. No, en kai minä sellaista edes voi kieltää, mutta ei hän kysyttyäni edes oikein tajunnut tarkoittamaani sävyä. Niin että kai minä sitten epäonnistuin velmuilussani. Mutta tässä kuitenkin juttu:
Pekka Kauhanen uransa huipulla
Kuvanveistäjä Pekka Kauhanen (s. 1954) on jo vuosia sitten kivunnut kuvanveistäjiemme kärkikaartiin. Vaikka hän onkin saanut maistaa presidenttisarjalaisuutta – Kajaanin Urho Kekkosen muistomerkki Suuri aika (1990) –, ei hän ole valinnut ylenpalttisen pönöttävää linjaa. Kauhanen on uskaltanut tuoda fantasiansakin vapaasti jopa julkiseen veistotaiteeseen, kuten tapiolalaiseen liikenneympyräveistokseen Taidepoliisi (2006). Kolmikätinen poika valvoo sujuvasti liikennettä.
Nyt Suomen Taideyhdistys on kutsunut Kauhasen pitämään isoa näyttelyä Helsingin Taidehalliin. Tähänkin kutsuun Kauhanen on vastannut ovelasti: hän ei ole rakentanut mitään arvokasta retrospektiiviä kolmekymmentävuotisesta urastaan, vaan on sijoitellut uusien teosten joukkoon tyylikkäästi retrospektiivisiä elementtejä. Hän käyttänyt vanhempia veistoksiaan installaation osina ja on palannut esimerkiksi vanhaan koirateemaansa tekemällä aiheesta täysin uuden veistoksen.
Nyt Suomen Taideyhdistys on kutsunut Kauhasen pitämään isoa näyttelyä Helsingin Taidehalliin. Tähänkin kutsuun Kauhanen on vastannut ovelasti: hän ei ole rakentanut mitään arvokasta retrospektiiviä kolmekymmentävuotisesta urastaan, vaan on sijoitellut uusien teosten joukkoon tyylikkäästi retrospektiivisiä elementtejä. Hän käyttänyt vanhempia veistoksiaan installaation osina ja on palannut esimerkiksi vanhaan koirateemaansa tekemällä aiheesta täysin uuden veistoksen.
Kauhasen näyttely on vähän uskaliaastikin ripustettu, millä ripustajana toiminut näyttelyn kuraattori – Kauhanen itse – haluaa epäilemättä ottaa etäisyyttä modernismiin. Tämän näkyy myös siinä jalustattomuudessa, mikä on leimallista 1970-luvulla aloittaneille tekijöille. Kokonaisuus on erittäin hienosti viritetty, hauskasti mutta myös tarkasti – ja aina vessoja myöten.
Näyttelyn yhteydessä ilmestyi Kauhasen tuotannosta myös mittava kirja, joten jatkossa lienee lupa odottaa vain jatkuvaa lisävapautta luovuudelle. Onhan pahimmat menestyspaineet taatusti viimeistään nyt purettu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti