Perjantaina ilmestyneessä Taiteessa oli lyhyt kritiikkini Hannu Gebhardin sympaattisesta muistonäyttelystä Galleria BE '19:ssä:
Nimetön, 1989.
Intohimosta maalaukseen
Nuorena kuollut taidemaalari Hannu Gebhard (1954–2004) on 1970-luvun kasvatteja Vapaasta Taidekoulusta – siis vielä sitä ikäpolvea, josta ihan oikeasti kannattaa ja voi sanoa, että tekijä tulee Vapaasta Taidekoulusta. Hän siis tunsi Albersinsa, mutta toisaalta myös Rothkonsa, joten hänen töissään oli vankasti tutkittu tausta, mutta ne eivät kuitenkaan koskaan jääneet kuivakkaan akateemisiksi tutkielmiksi esimerkiksi värien vuorovaikutuksesta. Niihin sisältyi värien draamaa, ja töiden taustalta kykeni aistimaan aidon intohimon maalaukseen.
Rothkon töiden tavoin maalaus kulki Gebhardin käsissä parhaimmillaan kuin kohti saturaatiopistettä, jossa äärimmäinen tunnelataus ja draama on saavutettu sinänsä vähäisillä elementeillä mutta samalla sellaisella intensiteetillä, jonka väri voi kestää ikään kuin tarkasti rajoilleen vietynä – muodostumatta falskiksi, ylittämättä sitä rajaa, jossa kaikki maalauksen draama lässähtää.
Gebhard olikin intohimoinen maalari, joka kykeni maalaaman yhtä taulua vaikka vuoden, jos se oikea viritys tuntui jäävän vajaaksi. Hänen tyttärensä – kohti taidetta hänkin jo suuntautunut – on kirjoittanut: ”Hän levitti väriä kankaalle, pesi sen pois, lisäsi, pesi sen pois, lisäsi, pesi, antoi välillä kuivua ja pesi taas, lisäsi väriä, käänteli, valutteli ja väänteli. Ihan ohuelta näyttävässä maalauksessa saattoi olla kymmeniä huolellisesti mietittyjä kerroksia.”
Gebhardin töissä toteutuu useimmiten sellainen meditatiivisuus, jossa sanat tai muunlainen merkityksenanto tuntuu lopultakin aika tarpeettomalta. Tämän sanon silläkin uhalla, että hänen töissään oli joskus suorastan kalligrafisilta tuntuvia elementtejä. Siksi hieman vierastinkin sitä varsin pienen muistonäyttelyn – vain kahdeksan maalausta – sävyä, jota leimasi hieman liikaa se, että kolme teoksista oli 1980-luvun Sibelius-teemaa. Näin pienessä näyttelyssä se johtaa siihen, että katsoja tuntee helposti olevansa vähän liiaksi lukuohjeistettu ja sitten sitä ryhtyy vähän tahattomastikin etsimän muistakin töistä hieman ulkokohtaisen tuntuisesti illustratiivisia elementtejä. Tällaisella on taipumus kaventaa näyttelykokemusta.
Heitän siis mieluusti ilmaan ajatuksen, että Hannu Gebhardin tuotantoa voisi joskus olla mukava katsoa kunnon museaalisissa olosuhteissa ja vähän enemmänkin.
"Nuorena kuollut taidemaalari Hannu Gebhard (1954–2004) on 1970-luvun kasvatteja Vapaasta Taidekoulusta – siis vielä sitä ikäpolvea, josta ihan oikeasti kannattaa ja voi sanoa, että tekijä tulee Vapaasta Taidekoulusta."
VastaaPoistaHuomioni kiinnittyi tähän. Mistä moinen kommentti, viittaatko koulun tasoon? Eikö sillä ole enää nykyään painoarvoa, että on Vapaasta Taidekoulusta?
Osuvasti sanottu, sillä vielä 1970-luvulla Vapaa erottui Kuvataideakatemiasta siten, että Vapaassa suosittiin enemmän abstraktin taiteen ja värimaalauksen traditiota ja akatemiassa oltiin akateemisia eli piirrettiin ja maalattiin elävää mallia ja asetelmia. Tämä näkyi mm. molempien koulujen kevätnäyttelyitä verratessa, vaikka täytyy sanoa näin jälkeenpäin, että Vapaan oppilastyötkin muistuttivat tavallisesti paljon toisiaan. Murroskauden eli 1970-luvun lopun jälkeen eroa ei ole juuri havainnut.
VastaaPoistaNo, Heikkihän jo ehti puolestani vastaamaan. Juuri tätä tarkoitin. En siis mitään laadun heikkenemistä.
VastaaPoista