Perjantaina ilmestyneessä Taiteessa ilmestyi arvioni Hyvinkään taidemuseon uudesta kokoelmanäyttelystä Dokulamppu ja muita tarinoita – taidemuseon uushankintoja ja lahjoituksia 2000–2010 (14.1.–27.2.), jota katsomaan tein varsin onnistuneen retken 27.1.:
Dokulampun paikka
Toisinaan taiteen konteksti on aika paljon laajempi kuin äkkipäätä osaisi kuvitellakaan. Minulle esimerkiksi matka Hyvinkään taidemuseoon on taidekokemuksen lisäksi tai toisinaan jopa sen sijaan aina ennen kaikkea retki. Junassa voin miettiä sitä, milloin Helsingin epäpaikkaisuutta luova heijastusvaikutus päättyy ja milloin ollaan siellä, jossa on oikeita paikkoja. En ole rajaa vielä löytänyt, mutta siitä olen jo varma, että Hyvinkää on olemassa.
Hyvinkäälle tuleminen on sekin aina miellyttävä kokemus, koska lyhyellä matkalla rautatieasemalta taidemuseoon näkee ainakin kolme hienoa funkistaloa. Viritys taidekokemukselle on siis aina kelpo.
Syy tällaisiin pohdintoihin on yksinkertaisesti se, että toisinaan tulee miettineeksi taidemuseon paikallista tarvetta. Minulla on sellainen tunne, että esimerkiksi Vantaan taidemuseo ei vielä sinä päivänäkään ole löytänyt vantaalaisuutta, kun kaupunki on jo auttamattomasti liitetty Helsinkiin.
Hyvinkäällä taide on sitä vastoin aivan selvästi osa paikallista kulttuuri-identiteettiä. Tässä on kyse sekä vanhemmista ajoista, Helene Schjerfbeckistä, Jalmari Ruokokoskesta, Tyko Sallisesta ja Yrjö Saarisesta – ja vielä vaikkapa Terho Sakista. Tälle kokoelmanäyttelylle nimen antanut Dokulamppukin viittaa paikalliseen taiteilijaelämään: Olli-Pekka Merimaan maalaus liittyy Solbon taiteilijatalon pihapiiriin, jossa vaikuttivat aikoinaan muun muassa Raimo Reinikainen, Taisto Martiskainen, Anneli Sipiläinen ja Olavi Suomela.
Tällainen kokoelmanäyttely on väistämättä vähän sellaista tilkkutäkkiä kuin vaikkapa vuosinäyttelyt, mutta jotain sympaattista tällaisessakin esitystavassa on. Kun tila on osaavasti viritetty, voi katsoja alkaa etsiä erilaisia vuoropuheluita. Siis ihan konkreettisesti ilman mitään taidekliseitä: minäkin tajusin yhtäkkiä, että kokonaisuutta voi katsoa myös paikallisuutta etsien. Siellä olikin yhtäkkiä eri-ikäisiä ja eri tyylisiä näkemyksiä Hyvinkäästä ja sen tunnelmista. Osa ihan suoraan nimettynäkin – kuten Mika Karhun Hyvinkää by Night (1999), Kaisu Paavllaisen Sveta ja Vanja (2003) sekä Ari Rantamäen
vähän käsitteellisempi Maisema Hyvinkäältä (1987). Sitten niitä alkoi oikein etsiä. Sitten huomasin vahvan naisedustuksen läsnäolon, ja aloin tietoisemmin etsiä naisnäkökulmaa. Ja sitten on vielä tietenkin se ulottuvuus, että löytää aiemmin tuntemattomia taiteilijoita, joiden nimet tulee ilolla painettua mieleen. Syitä kiertää näyttelyä uudestaan ja uudestaan löytyy siis useampiakin.
vähän käsitteellisempi Maisema Hyvinkäältä (1987). Sitten niitä alkoi oikein etsiä. Sitten huomasin vahvan naisedustuksen läsnäolon, ja aloin tietoisemmin etsiä naisnäkökulmaa. Ja sitten on vielä tietenkin se ulottuvuus, että löytää aiemmin tuntemattomia taiteilijoita, joiden nimet tulee ilolla painettua mieleen. Syitä kiertää näyttelyä uudestaan ja uudestaan löytyy siis useampiakin.
Tade-elämä on joskus täynnä sellaista hypeä, että hirvittää. Silloin tällainen taidekokemus on kuin terapiaa. Ulos astuttuaan sitä miettii, että tällainen taidemuseo täytyy olla olemassa. Ja että tällaisia näyttelyitä täytyy olla olemassa. Ja että Hyvinkäällä on syytä käydä niin usein kuin mahdollista.
Hetken tunsin itseni aivan hyvinkääläiseksi, mutta sitten alkoi ottaa pannuun, kun vastapäisen funkistalon olutkapakka aukeni niin myöhään, että en saanut pohdiskella kokemustani oluttuopin äärellä.
Ari Rantamäki (1957–1994), Maisema Hyvinkäältä, 1989.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti